Haastattelussa ratsastuskeskuksen omistaja Tiina Vainikainen

”Olen Tiina Vainikainen, nuorekas keski-ikäinen master-ratsastuksenopettaja ja talliyrittäjä, joka harjoittaa yritystoimintaa Rautalammin ratsastuskeskuksella ja siinä sivussa opettaa myös Suomen suurimman, vanhimman, kauneimman ja parhaan (sekä vaatimattomimman) ratsastuslukion opiskelijoita niin ratsastuksessa kuin muussakin hevostoiminnassa. ”
Kuinka sinusta tuli ratsastuskeskuksen omistaja/pitäjä?
”Minusta tuli ratsastuskouluyrittäjä vuonna 2004, kun perustimme osakeyhtiön, joka alkoi vastata Rautalammin ratsastuskeskuksella harjoitettavasta yritystoiminnasta. Sitä ennen olin ollut muutaman vuoden ”tavallisena” palkallisena ratsastuksenopettajana sekä Rautalammin ratsastuskeskuksella ja aiemmin myös muilla ratsastuskouluilla niin pohjoisemmassa kuin eteläisemmässäkin Suomessa.”
Millaisia hyviä ja huonoja puolia työssä on?
”Työn hyviä puolia ovat ihanat asiakkaat ja työkaverit, niin kaksi- kuin nelijalkaisetkin. Hevosten hyvinvointi ja edistyminen koulutuksessaan tuovat paljon iloa ja onnea, samoin kuin ratsastajienkin. Vastuullisuus ja se, että kokee pystyvänsä auttamaan muita, on pääasiassa todella hienoa. Lisäksi nautin kovasti siitä, että saan olla osaltani kehittämässä ratsastuskoulu- ja hevostoimintaa ja pystyn kehittymään koko ajan myös itse.
Hankalia puolia työssä ovat mm. alan kustannusrakenne ja kuormittavuus, minkä vuoksi jokaisen euron vuoksi joutuu tekemään paljon töitä eikä hevosia pysty ”sammuttamaan” aktiiviajan ulkopuoliseksi ajaksi, vaan ne on hoidettava ja niille on ostettava rehut ja kuivikkeet, vaikka asiakkaat olisivatkin viettämässä joulua tai juhannusta. Huolta aiheuttaa tietenkin myös hevosten mahdolliset sairastumiset tai loukkaantumiset tai muu huonovointisuus. Onneksi meillä on kuitenkin hyvä yhteistyöverkosto ja eläinten terveydenhoitopalvelut.
Myös Suomen ihanat neljä vuodenaikaa koettelevat toisinaan, kun raavit niitä syksysateessa kastuneita ja kuraantuneita hevosia märkine loimineen tarhasta tai talven pakkanen on jäädyttänyt sekä vesiputket että portin kahvan tai kesähelle tuo tullessaan kilometrin kokoiset paarmat… Onneksi kaikki on kuitenkin vain väliaikaista. =)”
Sopisiko sinusta työhösi kaikki ihmiset, vai vaatiiko työ mielestäsi jotain tiettyä luonteenpiirteitä?
”Hevosalan töissä ei mielestäni tarvitse olla (hevos)hullu, mutta siitä on varmasti apua. Lähes jokaisella hevosalalla työskentelevällä on taustallaan alan harrastus, ja se on sekä hyvä että huono asia. Parhaillaan saat rakkaasta harrastuksestasi itsellesi työn, mutta jos sekä työ että harrastus kuormittavat Sinua 24/7, ei se tee hyvää fyysiselle eikä henkiselle terveydelle. Moni hevosalalla työskentelevä onkin viime vuosina palanut loppuun. Siksi tässä työssä olisi hyvä muistaa pitää huolta myös itsestään ja rakentaa yritys niin, ettei sen työt kuormita ketään työntekijää liikaa.
Työntekijän luonteenpiirteistä tärkeimpinä pitäisin nöyryyttä, maalaisjärkeä ja positiivisuutta. Epäkohtia löytyy aina ja kaikkialta, jos niitä oikein halutaan lähteä kaivelemaan.”
Milloin tiesit, että pitäisit joskus ratsastuskoulua? Oliko se hartaasti odotettu haave?
”Ratsastuksenopettaja oli kyllä haaveammattini. Toki nuorempana haaveilin myös tiskaajan ja kukkien kastelijan urasta… =) Kaikki koulutukseni on tähdännyt ratsastuksen opetukseen ja yritystoimintaan. Olen päässyt jo melko pitkälle, mutta vieläkin haen aktiivisesti lisäoppia.”
Mitä työhösi yleensä kuuluu päivittäin?
”Päivittäisiin työrutiineihini kuuluvat yrityksen hallinnolliset tehtävät (mm. laskutus, laskujen maksu, tuntikirjanpito…), asiakaspalvelu ja ratsastuksen opetus. Toki teen myös tallihommia ja autan tilojen huollossa ja kaikkea, mitä tarvitaan.”
Harrastatko hevosia työsi ulkopuolella?
”Hevosia en enää varsinaisesti harrasta työni ulkopuolella, koska koen sekä töideni että perheeni kärsivän siitä. Aiemmin olen kyllä harrastanut niin omilla kuin asiakkaidenikin hevosilla ja kisannut kaikissa ratsastuksen olympialajeissa myös muutaman vaativankin luokan. Se kaikki on kuitenkin ollut myös osa omaa oppimistani, jota olen sitten voinut jakaa myös asiakkailleni. ”
Lopuksi: mitä haluaisit sanoa alastasi haaveilevalle?
”Hevosalasta haaveileville haluaisin sanoa, että yrittäkää päästä seuraamaan alan oikeita ammattilaisia omassa työssään ja päästä harjoittelemaan työntekoa talleille, mitä johdetaan ammattimaisesti. Silloin saatte kuvan alan realismista, jonka jälkeen voitte päättää, haluatteko toimia niin itsekin. Tai toinen vaihtoehto on odottaa lottovoittoa tai muuta rikastumista, jolla voi rahoittaa harrastuksensa. Sekä hevosia pitävällä harrastajalla että ammattilaisella pitää kuitenkin olla sen verran rahaa, että voi huolehtia sekä eläinten että ihmisten hyvinvoinnista.”

Haastattelussa satulaseppä Lina Lagström

Hevosalan eri ammateista kertova haastattelusarja alkaa! Ensimmäisessä osassa tutustutaan satulasepän työhön Linan kertoman perusteella.

Lina Lagström:

Nimeni on Mikaelina Lagström, mutta käytän kutsumanimeäni Lina. Olen ammatiltani satulaseppä, asun Loviisassa ja toimialueeni on Uusimaa sekä Kymenlaakso. Minulla on kaksi omaa hevosta: connemaranponitamma Hagelunds Vanillah ja oldenburginhevostamma Pasadena.

Lina ja oldenburgtamma Pasadena kesällä vuonna 2016.
Kuinka sinusta tuli satulaseppä?
”Opiskelin vuonna 2004 Ypäjän Hevosopistolla ratsastuksenohjaaja-linjalla, ja koulutukseen kuului nahkaisen talutushihnan valmistus. Innostuin nahkatöistä ja kävin sitten lyhytkursseilla. Vuonna 2008 pääsin vihdoin Ypäjälle opiskelemaan alaa, ja valmistuin vuonna 2009 hevosenhoitajaksi, erikoistuen varusteiden valmistukseen ja korjaukseen. Valmistumisen jälkeen opiskelin historiallisia nahkatekniikoita (mm. parkitsemista) Axxell Kuggomissa ja sen jälkeen pääsin työharjoitteluun Valjasverstas Gaselliin, Kirsi Kivirannalle. Vuonna 2011 perustin oman yrityksen, Pegazos. Vuonna 2013 Ypäjällä alkoi ensimmäinen ammattitutkintolinja valjassepille. Satulansovituksessa ja satulantoppauksissa opettajana toimi Englannista Kay Hastilow (Master Saddler, Qualified Saddle Fitter and Past President of The Society of Master Saddlers).
Satulansovitus oli muutenkin kiinnostanut jo aikaisemmin, koska äitini kasvattaa poneja ja poneille ei aina ollut aivan helppoa löytää sopivia satuloita.
Keväällä 2015 aloitin yhteistyön Vixen Oy:n Karin Rosenlewin kanssa, ja häneltä sain ja saan paljon oppia satulansovituksesta. Hän on ensimmäinen suomalainen, joka suoritti Englannissa Society of Master Saddlers Qualified Saddle Fitter-tutkinnon. Hänen kanssaan olen myös päässyt tutustumaan satulanvalmistajiin (Italiassa ja Englannissa) ja saanut heiltä lisäoppia. Olen myös osallistunut erilaisille satulansovituskursseille sekä täällä kotimaassa että ulkomailla. (Lista kursseista löytyy nettisivuiltani www.pegazos.net).”
Millaisia hyviä ja huonoja puolia työssäsi on?

”Hyviä puolia ovat erilaisten ratsukoiden tapaaminen ja auttaminen satulaongelmissa, sekä tiedon jakaminen. Huonoja puolia on, kun joudun antamaan asiakkaalle huonoja uutisia – esimerkiksi jos rungontarkastuksessa ilmenee suurempia vikoja. Hyvä puoli siinä on että viallinen satula ei enää pääse käyttöön, eikä täten enää aiheuta hevoselle/ponille epämukavuutta tai haittaa.”

Sopiiko sinusta työhösi kaikenlaiset ihmiset – vai vaaditaanko työssä joitain tiettyjä luonteenpiirteitä?
”Työ vaatii samalla sekä nöyryyttä että itsevarmuutta. Se vaatii myös tarkkuutta, asiakaspalveluhenkisyyttä sekä kykyä lukea hevosta. Kommunikaatiokyky on myös tärkeää, koska sinun pitää osata sekä kuunnella asiakasta että osata kertoa selkokielellä satuloista ja satulansovituksesta. Myös ymmärrys siitä, että satula ja muut varusteet ovat vain yksi (erittäin tärkeä) osa kokonaisuutta. Yhteistyökyky muiden hevosalan ammattilaisten kanssa on myös tärkeää.”
Missä kuulit alastasi ensimmäisen kerran? Tiesitkö jo silloin, että sinusta tulisi satulaseppä?
”Ensi kosketus valjassepän työlle tuli Ypäjällä. Nahkatöistä innostuin heti, mutta satulasepän työ tuli mukaan myöhemmin. Koulutuksen myötä kiinnostus lisäkoulutukseen siis kasvoi.”
Mitä työhösi kuuluu yleensä päivittäin?
”Satulansovituksia sekä satuloiden arvioimista, avaamista, toppausta ja korjausta. Mikään päivä ei ole samanlainen,  koska jokainen hevonen, satula ja ratsastaja ovat erilaisia.”
Harrastatko hevosia työn ulkopuolella?
”Kyllä, olen kasvanut ponien kanssa ja se on elämäntapa. Tällä hetkellä omistan toisessa polvessa omakasvatti connemaratamman Hagelunds Vanillahin joka on kantavana ja varsoo toukokuun loppupuolella, sekä oldenburgtamma Pasadenan jonka kanssa yritän ehtiä valmentautua ja hieman kisata koulua.
Lisäksi pihapiirin tallista löytyy äitini ja siskoni connemaroja sekä pari yksityistä hevosta.”
Onko sinulla jotain, mitä haluaisit jakaa työstäsi?
”Haluan jakaa tietoutta satulan ja muiden varusteiden sopivuuden tärkeydestä, sekä varusteiden huollon ja turvallisuuden tarpeellisuudesta. Turvallisuus ja eettisyys kulkee tällä alalla vahvasti käsi kädessä. Suomen Valjas- ja Satulasepät ry:n puheenjohtajana haluan myös valistaa sekä ammattikuntaa että yleisöä laadukkaasta satulasepän työstä.”
Viimeinen kysymys: mikä on paras vinkkisi alalle opiskeluun?
”Ikinä ei ole valmiiksi oppinut! Suomessa pystyy nykyään jo kouluttautumaan kohtuullisen hyvin alalle, mutta suosittelen lisäkoulutusta ulkomailla. Jatkuva lisäkoulutus kannattaa. Uusia tutkimustuloksia saadaan koko ajan, satulat kehittyvät koko ajan ja hevoset muuttuvat koko ajan.”

Groomina toimiminen on elämäntapatyö

Tallinna Horse Show’ssa ollessamme pääsimme haastattelemaan muutamia ihmisiä, joihin kuului muunmuassa Sanna Backlundin groomi. Millaista on hevosenhoitajana ja groomina toimiminen kisareissulla, entä mitä työnkuvaan kuuluu, ja millaisia päivät ovat? Pääsimme ottamaan tästä kaikesta selvää!

Marika ja Vilhelmiina

Marika Asplund on itseoppinut hevosenhoitaja, joka toimi Sanna Backlundin groomina Tallinnassa. Hän on tuntenut Sannan jo pitkään, ja on ollut nyt kuukauden verran hänen groominaan Sannan oman hevostenhoitajan ollessa sairaslomalla. Aiemmin hän on ollut viisi vuotta töissä Euroopassa eri talleilla, mutta nyt on palannut takaisin Suomeen. Marika on lisäksi reissannut Sannan kanssa myös muualla Euroopassa, esimerkiksi keväällä he olivat Hollannissa ja Saksassa kisareissuilla.

Aslplund sekä Sanna hevosineen saapuivat Tallinnaan laivalla, ja ajoivat kisapaikalle hevosrekalla. Mukana heillä on neljä hevosta, joista Lennox ja Vilhelmiina ovat Sannan, ja Leopoldo ja Anatevka Sannan ratsuttajan, Susanna Granrothin. Täten hoitajia on myös kaksi, jolloin yksi groomi vastaa kahdesta hevosesta.

Asplundin työpäivät täällä Tallinnassa noudattavat aika selkeää kavaa. Kuudelta aamulla hevoset ruokitaan, niiden karsinat siivotaan ja vedet vaihdetaan, jonka jälkeen niiden kanssa mennään aamukävelylle tallialueelle. Tämän jälkeen ne saavat olla karsinassa noin yhteentoista, jolloin ne sitten saavat päiväruuan, karsinat siivotaan taas ja vedet vaihdetaan. Myös tässä vaiheessa hevosia mennään kävelyttämään uudelleen, jotta ne pysyisivät vetreinä. Varsinkin nyt täällä Tallinnassa, missä luokat ovat iltapainotteisia, pyritään hevoset ottamaan ainakin kolme kertaa ulos karsinasta, etteivät ne myöskään tylsisty. Kotona ne saavat kuitenkin olla tarhassa tai kävelykoneessa.

Kun suoritusaika lähestyy, laittaa Asplund hevoset kuntoon ja letittää ne, sekä menee hevosen kanssa ulos odottamaan ratsastajaa. Verkassa hän on myös mukana, ja auttaa tarpeen mukaan. Suorituksen jälkeen hän kävelyttää hevosta jonkin aikaa, ja sopivan ajan jälkeen tuo sisälle ja riisuu varusteet. Tämän jälkeen hevonen viedään jalkapesulle, harjataan, ja laitetaan mahdolliset pintelit. Viimeiseksi hevosille annetaan iltaruuat, ja ne pistetään yöpuulle. Vaikkakin luokat ovat vasta illalla, on työ siis kuitenkin ihan kokopäivätyötä, ja groomit viettävät kisapaikalla lähes kaiken aikansa. Majoitus heillä hoituu hevosautossa, joten myös yöllä he ovat lähellä hevosia.

Hevoset ovat myös jo hyvin tottuneita tähän kaikkeen, eivätkä ne stressaa turhista. Ensimmäisenä päivänä ne hieman katselevat ympäristöä ja kuuntelevat ääniä, mutta kun ne pääsevät karsinaan ja saavat ruuan eteen, tajuavat ne nopeasti, että meneillään on jälleen kisarutiini, ja ottavatkin rennosti.

Marikan mukaan hän itse taas jännittää aina Sannan puolesta, varsinkin mitä isommat ja tärkeämmät luokat ovat kyseessä. ”Kyllähän alkuun tuntuu aina, ettei jännitä, mutta jotenkin kun on radalla, niin aina sitten eläytyy ja on hengessä mukana”, Marika täsmentää. ”Jos on hevosenhoitajana, niin onhan tämä elämäntapatyö. Tuskin harva tekee tätä rahasta, vaan kyllähän tässä täytyy rakastaa hevosia yli kaiken, että jaksaa tehdä tälläistä työtä”. Hevosenhoitajan työ kun ei ole aina ruusuilla tanssimista, koska hevoset tarvitsevat apua koko ajan. Ne haluavat ulos, satoi tai paistoi, oli talvi tai kesä. Groomina olo edellyttääkin sitä, että oikeasti tykkäät tästä elämäntyylistä, jossa mennään ja tullaan eri paikkoihin, ja päivät ovat pitkiä.

Hevosenhoitajan työ on myös fyysiseti kovaa, mitä monet eivät ehkä ajattele. Nyt kun reissussa on vain muutama hevonen, matkan voi myös ottaa ainakin osittain loman kannalta.  Varsinkin tälläisissä kisoissa, kun päivät ovat pitkiä, luokat menevät vähän siellä ja täällä,  ja vain yksi hevonen menee aina yhdessä luokassa, on hevosenhoitajallakin vähän rennompaa. Normaaleissa kisoissa sitten taas kun on enemmän hevosia mukana ja samassa luokassa kilpailee useampi hevonen, on groomin päivä melko kiireinen.

Moona Bäckin tähtäimessä ovat vikellyksen MM-kisat

Vikellys  on yksi hevosharrastuksen muoto, joka tarkalleen ottaen on voimistelua hevosen selässä. Suomessa vikellyksen harrastajakunta on vielä melko pieni, mutta ulkomailla laji on hyvin suosittu. Tämän takia lajintuntemus Suomessa on myös vähäistä, ja vikellystä pystyy harrastamaan vain pienessä osassa ratsastuskouluista.

(c) Hannamari Heikkinen

Moona Bäck on 14-vuotias vikeltäjä Tampereelta. Hän aloitti vikellyksen vuoden 2013 alussa, ja on kuulunut maajoukkueeseen syksystä 2015 lähtien. Moonan omien sanojen mukaan, voimistelutausta on osittain mahdollistanut nopean kehityksen lajin parissa.

Moonan innostus vikellystä kohtaan alkoi kesällä 2012, kun hän pääsi kokeilemaan  vikellystä ratsastusleirillä. Alkuvuodesta 2013 Moona pääsikin aloittamaan vikellyksen Niihaman ratsastuskoululla Tampereella.

Tällä hetkellä Moona treenaa neljä kertaa viikossa hevosella, ja sen lisäksi käy sirkuksessa ja ratsastaa  oheislajeina. Alkuun vikellys oli vain hauskaa harrastelua, mutta nykyään kun Moona kilpailee kansainvälisellä tasolla, suhtautuu hän vikellykseen tavoitteellisesti. ”Voisi oikeastaan sanoa, että se on minulle elämäntapa.”

Parasta vikellyksessä Moonan mukaan on itsensä voittaminen – tunne siitä, että tehty työ on palkittu. Ikävintä taas on kilpailuissa epäonnistuminen, sillä vikellyskisoja on Suomessa melko vähän vuoden aikana.

(c) Hannamari Heikkinen

Vikellyksestä monesti puhutaan vain voimistelemisesta hevosen selässä, joten se seikka, että osallistuvatko vikeltäjät esimerkiksi hevosen laittoon tai tallitöihin, voi olla hieman hämärän peitossa. ”Vikeltäjät osallistuvat hevosen laittoon ja viettävät muutenkin aikaa hevosten parissa. Silloin hevosen ja ihmisen välille syntyy tietynlainen luottamus, jolloin itse vikeltäminen tuntuu varmemmalta. Varsinkin leireillä ja kisamatkoilla hevosesta huolehtiminen yhteisvastuullisesti on tärkeää” , Moona täsmentää.

Vikellyksen kannattajamäärä on viime vuosina ollut nousussa, mutta laji on edelleen melko pieni Suomessa. Korkeammalle tasolle nouseminen ja itsensä kehittäminen yksilönä on paljolti kiinni omasta motivaatiosta. Hevosaikaa on tarjolla rajoitetusti, mutta vikeltäjä voi myös itse vikellyksen ulkopuolella kehittää lajissa vaadittavia ominaisuuksia, kuten tasapainoa, voimaa, notkeutta ja ilmaisutaitoa. Myös ratsastus auttaa kehittymään vikellyksessä, sillä hevosen liikken myötääminen on vikellyksessä ensiarvoisen tärkeää.

Yksittäistä parasta muistoa Moonan on vaikea määrittää, mutta kisamatkat ulkomaille vikeltäjien kanssa ovat olleet parhaita kokemuksia hänelle vikellyksen saralla. Huonoin muisto lienee loukkantuminen valmennustilanteessa. Se rajoitti vikellystä jonkin aikaa ja vamman uusiutuminen vaikuttaa treenaamiseen yhä.

(c) Hannamari Heikkinen

Ensi kaudella Moona siirtyy vaativampaan ikäryhmään, jonka takia hänellä on kansainvälisen tason kilpailuja ajatellen lähinnä pistetavoitteita. ”Tulevaisuudessa toivon kuitenkin pääseväni edustamaan suomea EM- ja MM-kilpailuihin.”

Rotuesittelyssä shetlanninponi

Shetlanninponit eli shettikset ovat alunperin kotoisin Iso-Britanniasta, tarkemmin Shetlannin saarilta. Shetlanninponi on pieni, mutta siitä huolimatta erittäin sitkeä ja vahva ponirotu, siispä sitä on käytetty ennenvanhaan esimerkiksi kaivosponina. Shetlanninponien rotumääritelmän mukaan niiden säkäkorkeus saa olla korkeintaan 107cm, mutta ihannekokoa korkempiakin yksilöitä on olemassa. Säkäkorkeudeltaan alle 86cm olevia poneja kutsutaan minishetlanninponeiksi.  Shettikset soveltuvat harrastekaveriksi niin aikuisille, kuin lapsillekin moneen eri käyttötarkoitukseen. Shetlanninponi onkin Suomen yleisin ponirotu.

Ossi, kuva © Tuuli Jääskeläinen, tuulifer.kuvat.fi

Pieniä Kavioita -blogin kirjoittaja Tuuli kertoi meille millaista shetlanninponin omistaminen  on.

Esittele itsesi ja hevosesi?

Olen Tuuli, 23 vuotta täyttävä nainen Kotkasta. Minulla on tällä hetkellä neljä omaa shetlanninponia, ruunat Pikkuvirran Braamer ja Pikkuvirran Elmer, sekä orit Goldberry’s Swish Tail ”Ossi” ja Olkijoen Osmo ”Pena”. Ensimmäinen poni joka minulle tuli oli Braamer ja se saapui minulle loppukesästä 2012. Sen tullessa aloin kirjoittamaan ensimmäistä poniblogiani, joka vajaan vuoden päästä vaihtui nykyiseen blogiini.

Ponit vasemmalta oikealle: Braamer, Elmeri, Pena Kuva © Tuuli Jääskeläinen, tuulifer.kuvat.fi

Miksi hankit itsellesi juuri shetlanninponeja?

Shetlanninponit tulivat elämääni puolivahingossa. Olin tutuillani yökylässä ja he kysyivät, haluaisinko lähteä mukaan hakemaan heidän shettistammaansa astutuksesta kotiin. Poni oli astutettavana Aarteen Hevostilalla, jossa pääsin rapsuttelemaan ponivarsoja laitumelle. Olin hetkessä myyty. Tilan emäntä Taina tarjosi minulle kesätöitä ruokapalkalla. En päässyt kesällä, mutta menin syksyllä tet-viikolle Aarteelle ja tempaiduin täysillä mukaan shettisten maailmaan. Siitä eteenpäin olin pitkän aikaa joka lomalla Aarteella. Sieltä tieni vei muutaman vuoden päästä Pikkuvirran ponitallille, josta sain Braamerin itselleni treeniin. Oli tarkoitus että opetan sen kunnolla ajolle, treenaan sen starttikuntoon ja se myydään raviponiksi. En pystynytkään luopumaan siitä ja nyt se on ollut minulla jo neljä ja puoli vuotta. Ossin ostin sille kaveriksi ja noh, nämä muutkin ovat vain tartuneet mukaan.
Braamer ja Tuuli  Kuva © Oona Pitkonen
En osaa sanoa mikä olisi paras muistoni, niitä on niin paljon… Kun olimme Braamerin kanssa ensimmäisissä yhteisissä näyttelyissämme, poni palkittiin I-palkinnolla ja se oli luokkavoittaja. Itkin onnesta ja brittituomari kysyi onko minulla jokin hätänä. Minä vain naurahtaen totesin ”I’m just so happy!”. Mahtavia muistoja ovat myös esimerkiksi se kun kävimme Horse Fair -messuilla pitämässä agilitynäytöksen edustaen Harjun oppimiskeskusta, sekä ensimmäiset ravimme joissa Ossi tuli toiseksi. Pienet asiat merkitsevät kuitenkin eniten: se kun Elmeri laukkasi innoissaan 1v orivarsana laitumellelaskussa, vaikka pelkäsimme että sen polvista ei tulisi mitään. Itkin silloinkin onnesta. Vakkareiden (poneillani käyviä lapsia ja nuoria) kanssa leireillä on ollut ihan parasta. Tunne on sanoinkuvaamaton kun kesäpäivä kääntyy iltaan ja kaikkialla on hiljaista ja rauhallista, eikä kuulu kuin ponin rauhallisia käyntiaskelia. Elämän pieniä suuria hetkiä.
 
Ossi, taustalla Pena. Kuva © Tuuli Jääskeläinen, tuulifer.kuvat.fi
Minkälaiselle hevosharrastajalle shetlanninponi mielestäsi sopii parhaiten?
Shettikset sopivat monille, esimerkiksi:
– Lapselle, joka saa sen kanssa tarvitsemaansa apua ja ohjausta.
– Lapselle/nuorelle joka haluaa ajaa kilpaa raveissa.
– Kenelle tahansa jolla riittää aikaa ja innostusta touhuta shettisten kanssa erilaisissa lajeissa, tai ihan vaan nauttia ponista ja sen seurasta kotitallilla. Shettisten kanssahan voi tehdä vaikka mitä, mm. ratsastaa, ajaa, ohajasajaa, lenkkeillä, harrastaa agilityä, uittaa, maastakäsitellä… Se sopii niin tavoitteelliseen kuin ihan vain harrasteluunkin. Aikuisellekkin se sopii kilpailuihin asti esimerkiksi valjakkoharrastukseen, jos se syystä tai toisesta tuntuu enemmän omalta vaihtoehdolta, kuin jokin muu rotu. Parasta on, kun shettiksellä on osaava ja hyvää huolta pitävä koti, jossa se saa riittävästi aktiviteetteja.
 
Elmeri ja Pena, kuva © Tuuli Jääskeläinen, tuulifer.kuvat.fi
Mitä lajia tykkäät harrastaa eniten poniesi kanssa?
En osaa sanoa. Kaikki oleminen ja tekeminen ponien, sekä ponien ja lasten/nuorten kanssa on kivaa. Innostun vuoroin ratsastuskisoista, vuoroin raveista, riippuen lähinnä siitä mitä milloinkin ollaan treenaamassa tai kisaamassa. Senpä takia ponini ovatkin tällaisia sekalaisia monitoimiponeja, kun haluamme tehdä kaikkea mahdollista. Itse tykkään eniten kotona ehkä ajaa tai irtojuoksuttaa.
Meillä on muutamia tavoitteita vuodelle 2017:
– Parantaa ponien raviennätyksiä.
– Startata Ossilla ja Braamerilla 1-tasolla ainakin koulua.
– Kehittää ratsukoitamme hyppäämisessä.
– Minun tavoitteeni oli uskaltaa startata helpossa ohjasajossa ja se tavoite tuli täytettyä tässä kuussa!

Working Equitation – mitä se oikeastaan on?

 

Working equitation on nopeasti suosioon noussut ratsastuksen laji, josta moni on varmasti kuullut. WE on yleistynyt vuoden sisällä Suomessa erittäin paljon, ja monissa hevosalan tapahtumissa, kuten Horse Fairissa ja Hevoset-messuilla siitä on järjestetty näytöksiä. Vaikka monelle WE:n perusperiaatteet saattavat olla tuttuja, voi epäselvää olla, mitä tämä working equitation pohjimmiltaan on, ja mistä se on oikein tullut. Päätimmekin hieman selvittää asiaa Suomen Working Equitation yhdistykseltä.

(c) Terhi Paavola

1. Mitä tämä jo suuren suosion saanut working equitation oikeastaan on?

”Working Equitation on eteläisestä Euroopasta alkunsa saanut laji, jossa on koottu mahdollisimman monipuolisia tehtäviä ratsukoiden paremmuuden selvittämiseksi. Laji on luotu säilyttämään niitä ratsastustaitoja, joita on aikoinaan tarvittu maa- ja karjatilojen töissä.”

2. Mistä kaikesta working equitationiin on otettu vaikutteita?

”Working Equitation  yhdistää sekä kouluratsastusta, että tilan töistä vastaan tulleita tehtäviä, kuten siltoja, portteja, pujotteluja.”

(c) Terhi Paavola

3. Kuinka kauan WE:tä on harrastettu Suomessa, ja mistä se on tullut Suomeen?

”Ensimmäiset valmennukset on järjestetty vuonna 2010, Joissa valmentajana oli portugalilaissyntyinen, nykyään Ruotsissa asustava Paulo Bastos.  Laji on tullut Suomeen siihen etelässä, Espanjassa ja Portugalissa  tutustuneiden harrastajien kautta.”

4. Mistä WE on oikein alunperin lähtöisin ja kuka sen on kehittänyt? Onko se yleistä ulkomailla?

”WE on lähtöisin Italiasta , ja ensimmäisisssä kilpailuissa vuonna 1997 kilpailivat Italia, Espanja ja Portugali. Laji on hyvin suosittua ympäri Eurooppaa, sekä myös USA:ssa, Australiassa ja Brasiliassa.”

(c) Terhi Paavola

5. Missä kaikkialla WE:tä voi harrastaa, ja järjestetäänkö siitä jotain tiiviskursseja, vai onko opetus järjestetty ratsastustuntien tapaan?

”WE:stä on pidetty Suomessa nyt kursseja sekä Maailmanmestari Miguel Da Fonsecan, että kotimaisten kouluttajien toimesta. Myös pari isompaa luentoa/kurssia ratsastuskouluyrittäjille ja -opettajille on ollut ruotsalaisen Ulrika Perlnerin avulla. Ruotsissa laji on ollut käytössä ratsastuskouluissa jo yli 10 vuotta. Jonkin verran lajia on tarjolla jo ratsastuskouluissa, Etelä-Suomessa ja Pirkanmaalla ainakin.”

(c) Taru Arola

6. Onko Suomessa minkä verran kilpailumahdollisuuksia WE:ssä, tai ylipäätään maailmalla?

”Suomessa koulutetaan ensimmäisiä tuomareita WAWE:n eli kattojärjestön kouluttajan opissa. Koulutus on pidempi prosessi, mutta sen aikanakin on tulossa harjoituskilpailuja sekä ihan oikeat kilpailut kansainvälisen tuomarin avulla. ”

(c) Terhi Paavola

7. Minkälainen hevonen/poni soveltuu WE:hen?

”Kaikenlaisilla hevosilla ja poneilla voi aloittaa harrastamisen. Lajissa on apua ketteryydestä ja hyvästä tasapainosta. Korkeammilla tasoilla auttaa myös hyvä kokoamiskyky. Lajissa arvostellaan myös ratsukon yhteistyötä ja luottamusta.”

8. Kuinka paljon ratsastajalla pitää olla kokemusta ja osaamista, että voi ruveta harrastamaan WE:tä?

”Kaiken tasoiset ja kaikenlaiset ratsukot voivat aloittaa lajin omalla tasollaan. ”

(c) Terhi Paavola

Haastateltavana toimi WeFi Ry:n puheenjohtaja Anni Rauma.

Working Equitationista on julkaistu hiljattain myös ensimmäinen suomenkielinen lajikirja, ”lajina working equitation”, jonka kirjoittajana on Terhi Paavola.

Lisää tietoa WE:stä löydät Suomen Workinq Equitation yhdistyksen sivuilta, osoitteesta wefi.fi, sekä heidän Facebookista.

Anni Jauhiainen on kansainvälisesti ratsastusjousiammunnassa kilpaileva bloggaaja

Olemme ottaneet Junnutiimissä tavoitteeksi esitellä potentiaalisten nuorten bloggaajien blogeja tuoden mahdollisimman monelle uutta ja mielekästä luettavaa. Samalla pääsemme syventymään hieman tarkemmin eri harrastustapoihin ja hevosurheilun lajeihin haastattelemalla bloggaajia heidän omista aihepiireistään.

Tällä kertaa bloginostoihin ja Junnutiimin haastatteluun on päätynyt Villikko Ratsukko -blogi, jonka kirjoittaja Anni Jauhiainen, 18, harrastaa oman poninsa Pinkin kanssa monipuolisesti ja hyvällä fiiliksellä. Pienenä extrana Anni kilpailee kansainvälisesti ratsastusjousiammunnan parissa.

Kuva: Kerttu Uoti

Esittele itsesi ja hevosesi?

Olen Anni, 18-vuotias lukiolainen Raisiosta. Harrastuksia minulla on ollut koko ikäni – siis ihan mitä sattuu, kaikkea on kokeiltu – joista sitten lopulta vastaan tuli ratsastus ja sille tielle on jääty. Vuosi takaperin innostuin vielä ottamaan jousenkin mukaan hevosen selkään, jonka jälkeen ratsastusjousiammunta lähti viemään mukanaan kuin märkää rättiä. Reissuja lajin parissa on tehty niin pitkin Suomea kuin myös maailmaa.

Hevoseni, Pink Sky ”Pinkki”, on tänä vuonna 5-vuotiaaksi kääntyvä pieni pilkullinen tamma. Se tuli minulle pari vuotta sitten ratsastamattomana poninkoltiaisena, jonka kanssa aloitettiin hommat rauhassa aikeena koota monitoimiponi lajiin kuin lajiin. Luonnetta ponista löytyy ja Pinkki onkin täydellinen yhdistelmä knabstruppia ja arabia: herkkä ja kuuma ponitamma-persoona pilkullisessa pakkauksessa! Hevonen on ensimmäinen omani ja toivon mukaan tulee olemaa minulla vielä pitkään.

Kuva: Kerttu Uoti
Kuva: Annika Mäki

Kerro hieman blogistasi Villikko Ratsukko?

Blogini olen perustanut heinäkuussa vuonna 2013. Tuolloin kuvioissa oli vuokrahevonen, mallia vauhdikas suokkiruuna, sekä ratsastettava ihana ja herttainen 3-vuotias pintabian ori. Neljässä vuodessa asiat ovat muuttuneet kovasti ja siinä samassa on myös blogi, joka on varsin tiiviisti seurannut matkassa mukana. Tällä hetkellä blogi pyörii Pinkin arjen ja minun ratsastusjousiammuntajuttujeni ympärillä.

Kuva: Kerttu Uoti

Mikä on paras postaus blogissasi?

Minkäs sitä nyt nostaisi ylitse muiden… Parasta postausta on niin kauhean vaikea valita, koska kaikkiin postauksiin liittyy tiettyjä muistoja ja tunnetiloja minulle itselleni. Jos sieltä muutaman kuitenkin nostaisin, niin viime vuoden huhtikuussa peräkkäin julkaistut Nuoli suoraan sydämeen ja Poni joka on pelkkää kultaa ovat yksiä suosikkejani. Myös postaussarja Pinkin hankinnasta (heinäkuu 2015) ja Iranin treenimatkapostaus (lokakuu 2016) ovat sellaisia, joita olen palannut usein lukemaan uudestaan ja uudestaan.

Iranin treenimatka / Kuva: Katariina Albrecht

Mitkä seikat tekevät mielestäsi hyvän blogin? Mitä blogeja itse luet?

Hyvä blogi on selkeä kokonaisuus, sellainen kirjoittajansa näköinen ja oloinen. Nykyään oma blogien lukemiseni on jäänyt vähän vähemmälle kiireiden takia, mutta yhäkin mielenkiintoisen blogin kohdatessani nappaan sen silti lukulistalle. Se, mikä taas tekee blogista mielenkiintoisen, onkin varsin vaikea määritellä, koska se mielenkiintoinen asia voi olla melkein mitä vain!

Kuva: Kerttu Uoti

Ratsastusjousiammunta on monelle varmasti hieman vieraampi laji. Kerro siitä hieman lisää?

Ratsastusjousiammunta on nimensä mukaisesti jousiammuntaa, joka tapahtuu hevosen selästä. Urheilulajina kyse on yleensä suorituksesta, jossa hevosen laukatessa tiettyä rataa pitkin ratsastaja ampuu perinteisellä käsin viritettävällä jousella yhteen tai useampaan maaliin. Laji on hyvin mukaansa tempaava, hyvällä tavalla haastava sekä taitoa vaativa. Suomessa ratsastusjousiammunta on vielä pieni, mutta kovaa vauhtia kasvava ilmiö.

Anni SM-kisoissa 2016 / Kuva: Marjo Ulvinen

Kuinka itse olet päätynyt ratsastusjousiammunnan pariin?

Tutustuin ratsastusjousiammuntaan pari vuotta sitten valmentajani kautta hänen harrastaessaan lajia. Pian sen jälkeen ostin kuitenkin oman kolmevuotiaan hevoseni, joten seuraava vajaa vuosi meni hyvin intensiivisesti siihen keskittyen. Noin vuosi sitten päätin lopulta ostaa oman jouseni ja lähteä ensimmäiselle kurssille oppimaan ja ihmettelemään. Sen jälkeen paluuta ei enää ollut.

Kuva: Tero Ulvinen

Kuinka ratsastusjousiammuntaan voi päästä tutustumaan?

Helpoiten ratsastusjousiammuntaan pääsee tutustumaan selvittämällä missä itseään lähinnä on olemassa jotain lajin toimintaa. Suomen Ratsastusjousiampujainliitto (srjl.fi) on luonut kartan, josta näkee mistäpäin Suomea löytyvät mitkäkin kouluttajat, tuutorit ja tallit, joissa ratsastusjousiammuntaa harrastetaan. Ottamalla rohkeasti yhteyttä pääsee varmasti lajiin tutustumaan ja kokeilemaan, sekä saa opastusta harrastusmahdollisuuksien löytämiseen.

Yksi vaihtoehto on kurkata tapahtumatarjontaa ja suunnata johonkin, missä lajia esitellään. Esimerkiksi tämän kevään Hevoset Kaivarissa -tapahtumassa on ratsastusjousiammuntanäytös. Mikäli sittemmin pelkkä katsominen ei tunnu riittävän, kannattaa lähteä metsästämään jonkin sortin alkeiskurssia, jossa pääsee tutustumaan ratsastusjousiammuntaan vähän konkreettisemmin!

Kuva: Kerttu Uoti

Mikä on mielestäsi parasta hevosharrastuksessa?

Olen jokseen kilpailuhenkinen ja suorituskeskeinen, mutta koska saan taltutettua sen tarpeeni jo jousiammunnan parissa, Pinkin kanssa olen oppinut nauttimaan eniten tietyistä tunteista ja fiiliksistä. Paras on ehdottomasti se tunne, kun pääsee luomaan suhteen hevoseen ja tekemään sen kanssa asioita yhdessä, eräänlaisena kahden hengen joukkueena. Saumaton yhteistyö vaatii toimiakseen toki töitä, mutta on ehdottomasti sen kaiken vaivan ja kärsivällisyyden arvoista.

Toisaalta osittain tuon tunteen takia ehkä jäinkin niin pahasti koukkuun ratsastusjousiammuntaan. Siinä ratsastajan ja hevosen tiimityöskentely ja molemminpuolinen luottamus korostuu, kun ohjista ei pysty pitämään kiinni ja keskittyminen on ampumisessa. Silloin on aikalailla pakko luottaa ratsuunsa, jotta pystyy tekemään kelvollisen suorituksen. Toki vierailla hevosilla kisatessa tiiviin suhteen luomiseen ei juuri ole aikaa ja osa luottamuksesta pitää korvata tietyllä rohkeudella, mutta se onkin sitten aivan toinen juttu.

Kuva: Nea Laiho

Mitä tavoitteita sinulla ja hevosellasi on vuodelle 2017?

Tavoitteeni Pinkin kanssa ovat pitkälti yhteisten kokemusten luomisessa ja meidän molempien kehittämisessä. Pinkki kääntyy tänä vuonna viisivuotiaaksi ja pääsee tekemään vähän enemmän isojen hevosten juttuja. Tarkoitus olisi kesällä päästä reissun päälle ja jatkaa monitoimiponi-projektia ottamalla treeniin uusia juttuja sekä lisätä ja kehittää vanhoja, esimerkiksi hyppäämistä ja ratsastusjousiammuntaa. Kisatavoitteita meillä ei sen suuremmin ole, mutta kaikea tehdään tilaisuuden tullen ja avoimin mielin. Omat kisatavoitteeni ovat kuitenkin ratsastusjousiammunnassa, jossa Pinkkikin toki voisi tulevaisuudessa kisaratsunani toimia kotimaan kisoissa.

Kuva: Nina Laiho
Kuva: Annika Mäki

Lue lisää Annin ja Pinkin elämästä sekä mukaansatempaavasta ratsastusjousiammunnasta Villikko Ratsukko -blogista.

 

Hobbyhorse Revolution vie keppariharrastuksen uudelle tasolle

Hobbyhorse Revolution on Selma Vilhusen keppariharrastukseen syventyvä dokumenttielokuva, joka sai pari päivää sitten ensi-iltansa.  Meiltä Pauliina kävi Playssonin Peninan kanssa katsomassa elokuvan ennakkoon lehdistönäytöksessä, jossa tavattavissa olivat myös  mukana olleet keppariharrastajat.

Elokuvassa keskitytään seuraamaan muutaman vuoden ajan kolmea keppariharrastajaa, Aiskua, Elsaa ja Alisaa. Elokuva kumoaa täysin ennakkoluulot siitä, että keppariharrastus on vain pienten lasten leikkiä, sillä kaikki ovat täysi-ikäisyyden molemmilla puolilla. Dokumentissa  käsitelläänkin asiaa, mitä tapahtuu, kun ympäristö luo suuret ennakkoluulot tälle harrastukselle? Siinä keppariharrastus viedäänkin uudelle  tasolle, jossa some on  osana tätä ilmiötä.  Keppareiden mukana dokumentissa nähdään suuria tunteita, kilpailuhenkeä, koulukiusaamista, ja jopa masennusta.

Aiemmilla vuosikymmenillä keppariharrastuksen yleisyys on ollut aika vähäistä, joten vertailukohteita tälle villitykselle ei oikeastaan ole. Samantyyliseksi aiemmin suosioon nousseeksi jutuksi voisi sanoa ehkä virtuaalitallit.

Elokuvan jälkeen pääsimme haastattelemaan mukana olleita Elsa Saloa, 16, ja Alisa Aarniomäkeä,19.

Alisa ja Elsa molemmat olivat aloittaneet ennen keppareita ratsastamisen, ja olivatkin aktiivisia siinä. Keppihevoset olivat heille kuitenkin eri juttu.” Keppihevonen oli  kokoajan läsnä, ja sen sai kaikkialle mukaan. Hevonen oli tallilla ja sitä näki aina välillä, mutta kotona odotti sitten aina se keppihevonen”,  Elsa  kertoo.  Alisa taas täsmentää sitä, että keppihevosten kanssa pystyi tekemään asioita, joita ei oikean hevosen kanssa silloin vielä osaanut tai pystynyt.  ”Mukana oli myös se ajatus, että pystyi itse päättämään kaikesta, ja mielikuvitus oli kokoajan läsnä. Se oli sellainen uusi juttu, ja loppujen lopuksi niistä tulikin kaksi eri harrastusta.”

Nykyään ratsastuksen suhteen heillä on hieman eri tilanteet. Elsa viihtyy  paremmin vain hevosten seurassa, ja nauttiikin siitä paljon.  ”Sen jälkeen kun minulla ei ole ollut vanhaa terapiahevostani  Fionaa ,niin ei ole ollut tarvetta mennä selkään”, Elsa  selittää.

Alisa puolestaan kertoo olevansa aktiivinen vuokrahevosen etsijä.   ”Yhden onnettomuuden jälkeen en ole voinut kauheasti ratsastaa, mutta nyt hiljalleen on alkanut tulemaan mahdollisuus mennä takaisin hevosen selkään, joka taas ei ole sopinut rahatilanteeseen. Haluaisin silti kyllä mennä kovasti takaisin hevosen selkään.”

Vasemmalla Elsa Salo, keskellä ohjaaja Selma Vilhunen ja oikealla Alisa Aarniomäki elokuvan lehdistötilaisuudessa.

Keppihevosia ja hevosia yhdistää moni asia, joten niitä voi hyvin vertailla. Kepparin kanssa sen persoonan voi luoda itse, kun taas hevosella on oma persoonansa, eikä siihen voi juurikaan vaikuttaa.  ”Tietysti on ihanaa, että hevosella  on oma mieli ja se tekee niin kuin se haluaa. Kuitenkin on tosi siistiä, kun pystyy luomaan ja keksimään ja kuvittelemaan” , Elsa täsmentää.

Keppareiden ja  ratsastuksen suuri ero on myös se, että keppareilla saa mentyä pitkään nollabudjetilla, kun taas ratsastus on aika kallis harrastus. Monella ei välttämättä ole varaa käydä ratsastsuskoulussa, puhumattakaan hevosen omistamisesta. Kepparit ovatkin hyvä ratkaisu siihen, sillä myös valmennukset, kisat ja leirit kuuluvat niihin samoin, kun ratsastukseenkin.

”Itse näkisin hevosessa kuitenkin sen ison plussan, että  se on elävä eläin ja siitä saa pitkäaikaisen elämänkumppanin itselleen. Siinä on se tietynlainen yhteys, jonka jotkut keppariharrastajistakin saa keppariin, mutta itsellä ei kuitenkaan ole ollut ikinä sellaista.  Näkisin siis sen plussana hevosissa, että niistä saa ns. sielunkaverin” Alisa miettii.

Keppareiden nopeaan  suosion nousuun vaikuttaa  moni tekijä.  Näkyvyys on varmasti yksi suurimmista. Somen avulla on helppo jakaa tietoa missä tahansa. Molemmat ajattelevat sen johtuvan myös siitä, että nykyään lapsilla on enemmän mahdollisuuksia päästä ratsastamaan ja tallille, josta on seurannut kiinnostus keppareihin.

Tietysti myös muiden ihmisten asenne vaikuttaa.    Kun  osa keppariharrastajista on saavuttanut suurenkin ihailun, pyydetään nimmareita ja halutaan yhteiskuvia kuin kilparatsastajilta.  Ainakin Elsa ja Alisa kertovat myös vahnempiensa  suhtautuneen hyvin keppareihin. On kuljetettu kisoihin ja oltu tukena.  Tottakai tulee myös negatiivisia mielipiteitä, jotka satuttavat.  Naurun kohteena oleminen nolottaa.  Dokumentissa nähdäänkin myös keppariharrastajien Suomenlaajuinen flash mob, jonka sanoma on  ”Kepparit Kunniaan!”

Elokuvan jälkeen Elsa on pitänyt välivuoden, ja aloittaakin syksyllä taidelukiossa. Alisa puolestaan opiskelee tällähetkellä bioanalyytikoksi ja Aisku hevostenhoitajaksi Ypäjällä.

Tulevaisuudessa he voisivat hyvinkin nähdä mahdolliset lapsensa harrastamassa keppareita luonnossa. ”Se on asia, joka kehittää lapsen luovuutta ja omatoimisuutta monella eri alalla. Onhan se aina tosi iso plussa”, Alisa lisää.

Hobbyhorse Revolution herättää ajatuksia, ja kertoo hyvästä yhteishengestä. Se  näyttää keppihevosharrastuksen monipuolisuuden, ja sen, kuinka ympäristön negatiivisistä mielipiteistä ja ennakkoluuloista huolimatta ollaan omia itsejään, ja tehdään sitä, mitä rakastetaan.

Vastaus yhden ihmisen väittämään,  ”Kepparit pitäisi kieltää alle 16-vuotialta” tiivistää kaiken;  Voiko joku määrätä ikärajan mielikuvitukselle?

 

 

 

Helsinki Horse Fair: Haastattelussa ratsupoliisi

Tämän vuoden Helsiki Horse Fairissa nähtiin monenlaisia esityksiä, johon mukaan mahtui myös ratsupoliisien oma Leijonan metsästys -ratsastusnäytös. Helsingin ratsupoliisilla oli messuilla myös oma ständi, joten pääsimme myös haastattelemaan heitä. Haastattelussa tällä kertaa oli Henrik Westerberg.

Henrik aloitti ratsupoliisissa vuoden 2009 kesällä, ja sitä ennen toimi noin 10 vuotta järjestyspoliisina autopartiossa. Henrikin mukaan hänet sai hakeutumaan ratsupoliisiksi ennemminkin useampi pieni syy, kuin yksi iso. Häntä tietysti kiinnostivat hevoset, kun aiemmin oli vaimon kautta käynyt muutamilla ratsastustunneilla. Henrik oli myös ollut niin kauan kenttähommissa, että halusi kokeilla jotain muita poliisin töitä. Siihen aikaan tarjoutui vielä paikka ratsupoliisissa, joka sai hänet hakemaan siihen. Tätä ennen hän oli käynyt siellä muutaman kerran työkierrolla, joten hän tiesi mihin oli hakeutumassa.

Harrastitko ennen ratsupoliisin uraasi ratsastusta?

En varsinaisesti, vaan olin puolisen vuotta ollut tuntiratsastajana ratsastuskoulussa. Periaatteessa siis aiempaa kokemusta ei juurikaan ollut.

Onko teillä ratsupoliiseilla tietyt vakioratsut,  joilla menette aina? Entä huolehditteko ratsuista kokonaan, vai onko niillä erilliset hevosenhoitajat?

Meillä ei periaattessa ole nimikkohevossysteemiä, vaan jokainen ratsastaa kaikilla hevosilla. Toki meillä on niin, että tietyt ratsastajat ratsastaa enemmän joitakin hevosia. Tämä silloin, kun mennään esimerkiksi johonkin vaativampaan paikkaan, jolloin sekä ratsastaja että hevonen tuntevat toisensa. Olemme yksikkö, ja meillä on vähän hevosia, niin silti kaikkien tulee ratsastaa kaikilla hevosilla.

Meillä hevosista huolehtii ulkopuolinen talliyrittäjä. Meillä aina tietyn väliajoin tulee kilpailutus ja nyt tässä keväällä tulee taas tallisopimuskilpailutus. Tämä talliyrittäjä huolehtii hevosista, eli ruokkii, harjaa, vie tarhaan yms. Toki me itsekin huolehdimme jonkin verran, esimerkiksi kun tulemme ratsastamasta hoidamme hevoset itse.

Käyttekö te ratsastustunneilla, ja kuinka usein harjoittelette ohjatusti ja itsenäisesti?

Mitä tulee ratsastustuntien pitämisiin, niin meillä on ulkopuolinen kouluttaja. Ikävä kyllä meillä on sen verran heikko tilanne, että on vain 20 ohjattua tuntia keväällä ja syksyllä. Sitten on tietysti paljon omatoimista ratsastusta. Niistä jotkut on sellaisia, että liikutaan ryhmässä, tai joku kokeneempi pitää meille tunnin.  Hevonen työskentelee kuusi kertaa viikossa, josta neljä on kaupungilla poliisitehtävissä ja kahdesti ihan normaalia ratsastusta joko maneesissa tai ulkokentällä.

Kierrättekö te hevosten kanssa ympäri Suomea, ja minkälaisissa tapahtumissa te käytte niiden kanssa?

Kyllä. Esimerkiksi viime vuonna käytiin Turussa, Tampereella, Kotkassa, Lahdessa, Haminassa ja tietysti myös Espoossa ja Vantaalla. Tietysti nämä lähikaupungit hoituu päiväreissuna. Eli aamulla lähdetään työvuoron alusta sinne, sitten valvotaan järjestystä ja päivän päätteeksi tullaan takaisin kotiin. Joissain tapauksissa ollaan oltu yötä, esimerkiksi Haminassa, Hamina Tattoon yhteydessä. Mikään ei tietysti estä lähtemästä kauemmaksi, mutta silloin yöpymispaikka pitää olla tiedossa. Yleensähän se on niin, että joku tapahtumajärjestäjä pyytää meitä mukaan tai sitten paikkakunnan poliisilaitos pyytää meitä paikalle tukemaan heitä heidän poliisitehtävällä. Eli puhutaan vaikka jalkapallo-ottelusta tai festareista Turussa, Tampereella tai Lahdessa.

Kuinka monta ratsupoliisia tällä hetkellä on, ja mitä vaaditaan ratsupoliisiksi haluavalta?

Ratsupoliiseja on kahdeksan ja hevosia on seitsemän. Meillä tavoitevahvuus olisi yhdeksän ratsastajaa ja kahdeksan hevosta, eli meillä on kumpaakin yhtä vajaa. Meillä ei periaatteessa ole mitään vaatimuksia hevososaamisesta ennen ratsupoliisiin töitä, vaan jokaisella tietysti tulee olla käytynä poliisikoulu. Suosituksena on myös, että on ollut muissa poliisitehtävissä ennenkuin hakeutuu tähän työhön. Ratsastustaitoa opetetaan sitten ihan työn ohessa. Pääsääntöisesti naispuoleiset poliisit ketkä tulee meille töihin, heillä on ratsastustaustaa. Miehillä ei juurikaan ole, mutta yleensä heillä on jonkun näköinen urheilutausta, jonka ansiosta tasapaino on hallussa ja he oppivat nopeasti jolloin pääsevät tien päälle muiden kanssa.

Mitä ratsupoliisihevoselta vaaditaan?  Kuinka kauan koulutus kestää ja mitä siihen sisältyy? 

Tietysti fyysiset ominaisuudet, ruuna, säkäkorkeus 175cm, sekä mieluiten n. 10-vuotias. Tietysti myös hevosen luonne, eli hevosen tulee olla rauhallinen, kuuliainen ja luottaa ratsastajaan. Ei tarvitse olla hyvä estehevonen tai loistava kouluradalla vaan sellainen, joka seisoo ja kävelee.

Koulutus on hyvin hevoskohtaista.  Sanotaanko kuitenkin näin, että kun me haetaan uutta hevosta, niin puoli vuotta-vuosi on se aika kun koulutetaan sitä muiden kokeneiden hevosten kanssa. Näin nähdään tuleeko siitä hyvä poliisihevonen, jos tulee niin koulutus jatkuu läpi koko hevosen virkauran. Jos puolessa vuodessa/vuodessa huomataan, ettei hevosesta ole tähän työhön, niin siitä luovutaan yleensä myymällä. Sitten lähdetään taas hakemaan uutta. Koulutushan on jatkuvaa, eli vaikka on pitkään ollut kokenut poliisihevonen, siitä huolimatta hevonen osallistuu yhtälailla kaikkiin harjoituksiin kuin vasta-alkajatkin. Tässähän on myös hyvin tärkeää myös, kun uusia hevosia ajetaan sisään työhön siinä on kokeneita hevosis näyttämässä esimerkkiä näille kokemattomille. Eli se hevonen siinä laumassa oppii muilta hevosilta käyttäytymismallin.

Minkälaisia suojavarusteita käytetään ratsupoliisihevosilla?

Varusteet ovat hevoskohtaisia. Joillekkin laitetaan tavalliset ratsastussuojat, kun lähdetään ratsastamaan tai kaupungille valvomaan järjestystä. Jos meillä on vaativempia tehtäviä, esim joukkueenhallintatehtäviä, silloin hevosilla on turvan päälle tuleva suoja eli visiiri ja yleensä kaikille hevosille tulee vielä matkaratsastussuojat jalkoihin sekä butsit kavioiden päälle. Muita suojia  ei olla hankittu, vaikka kaikenlaisia on maailmalla myynnissä. Ollaan kuitenkin todettu, että ne saattavat olla enemmänki  haitaksi,  kuin hyödyksi. Toki meillä on myös ratsastusloimet, joita käytetään kovemmilla pakkaskeleillä. Tiettyä suojaa nekin kuitenkin antavat.

Kerro mukavin ja vaarallisin muisto ratsupoliisiuraltasi?

Kaikista mukavinta on se, kun onnistuu hevosen kanssa. Joko on uusi hevonen,  ja sille saa opetettua jonkun asian tai ollaan jossain vaativalla paikalla, esim Helsingin keskustassa rautatieasemalla ja hevonen kävelee tai seisoo tosi hyvin. Tietysti nämä joukkueenhallintatehtävät,  eli mellakka tai vaikka jalkapallopelit, ovat olleet näitä testipaikkoja, kuinka hevoset pärjäävät sellaisessa ympäristössä, kun on meteliä, pauketta, ja paljon ihmisiä. Kun sellainen päivä on pulkassa ja todetaan, että hyvin meni ja pärjättiin, eikä osapuolet päässet toistensa kimppuun, niin se on ehkä ollut niitä parhaita hetkiä. Näkee, että hevonen toimii tositilanteessa mallikelpoisesti.

Pikkuponeja, liikutushevonen ja ratsastuskouluelämää – Katja Hautamäen blogista löytyy vaikka mitä

Olemme ottaneet Junnutiimissä tavoitteeksi esitellä potentiaalisten nuorten bloggaajien blogeja tuoden mahdollisimman monelle muulle uutta ja mielekästä luettavaa. Samalla pääsemme syventymään hieman tarkemmin eri harrastustapoihin ja hevosurheilun lajeihin haastattelemalla bloggaajia heidän omista aihepiireistään.

Tällä kertaa bloginostoihin ja Junnutiimin haastatteluun on päätynyt Se ei ole vain harrastus, se on elämäntapa -blogi, jonka kirjoittaja Katja Hautamäki, 20, harrastaa hevosia monipuolisesti niin ratsastuskoulun tunneilla käyden, liikutushevosen kanssa treenaillen ja pikkuponeja hoitaen.

Esittele itsesi ja hevosesi?

Olen Katja, 20-vuotias tyttö Helsingistä. Ratsastuksen lisäksi harrastan bloggausta sekä valokuvausta. Omaa hevosta en omista, mutta blogin mukana niitä esiintyy laidasta laitaan eri talleilta. Päätähtinä on ratsastuskoululla asuva hoitohevonen Eepika, eli tutummin Runo. Runo on rodultaan eestinhevonen ja se on syntynyt 2008. Kilpatallilla asuva liikutushevonen Tokaj, eli tutummin Toksu. Toksu on 2003 syntynyt puolalainen puoliverinen, jolla kisataan pääasiassa koulua, mutta välillä myös esteitä.

Mukana on myös suloiset pikkuponit, jotka asuvat pienellä yksityisellä tallilla jota olenkin kutsunut ”pikkustentalliksi”. Tallilla asuvat oripojat Apollo ja Mix, tutummin Apsu ja Mixu. Apsu on rodultaan shetlanninponi ja ikää siltä löytyy 24 vuotta. Mixu on 10-vuotias risteytysponi. Lisäksi samalla tallilla asuu Mixun emä Midi, jolta ikää löytyy jo n. 30 vuotta. Kolmikkoa täydentää vielä tallin nuorin ruunapoika Ami. Ami on kuusivuotias miniatyyrihevonen.

Kerro hieman blogistasi Se ei ole vain harrastus, se on elämäntapa?

Blogin pyrin päivittämään joka viikko pari kertaa kuulumisten ja uusien kuvien kanssa. Peruskuulumisten lisäksi teen välillä videopostauksia sekä lukijoiden toivepostauksia. Kuvat ovat postauksissa lähinnä pääosassa ja kuvapostauksia blogissa onkin melko usein kilpailuista ja kuvaustuokioista ponien kanssa.

Mikä on paras postaus blogissasi?

Blogia on tullut pidettyä niin monta vuotta, etten edes muista mitä kaikkea sinne on tullut kirjoitettua. Omiin suosikkipostauksiin kuuluu kumminkin postaus ”Kymmenenvuotta”, johon käytin paljon aikaa kuvien etsimisessä ja postauksen teossa.

Mitkä seikat mielestäsi tekevät hyvän blogin? Mitä blogeja itse luet?

Hyvä blogi on sellainen, mihin oikeasti käytetään aikaa. Postauksiin käytetään aikaa, kuviin panostetaan edes hieman, ulkoasu on tehty siistin näköiseksi ja itse tykkään myös siitä, että lukijoiden kommentteihin vastataan.

Nykyisin itse en ajanpuutteen takia ehdi lukemaan hirveästi muiden blogeja. Mutta ne mitä luen, on lähinnä tuttavien ja ystävien blogeja, jotka kertovat heidän hevoselämästään.

Millaista on harrastaa ratsastuskoulussa?

Ratsastuskoulussa olen käynyt kymmenen vuotta ja kaikki vuodet samalla tallilla, missä olen viihtynyt todella hyvin. Vaikka käynkin siellä vain kerran viikossa matkan takia, niin sinne on aina yhtä ihana mennä. Henkilökunta on todella ystävällistä, ilmapiiri tallilla on muutenkin hyvä. Hevoset ovat kilttejä ja mukavia, sekä opetus on hyvää, eikä ratsastusryhmäkään ole liian iso, joten apuja ja neuvoja kyllä saa.

Mitä kaikkea touhuat hoitoponiesi ja liikutushevosesi kanssa?

Runon kanssa touhuilen kerran viikossa, yleensä vain harjailen ja rapsuttelen, mikäli en sillä ratsasta tunnilla. Toksun kanssa puuhaillaan pari kertaa viikossa, riippuen miten ehdin siellä käymään. Toksun kanssa ratsastelen itsenäisesti yleensä koulua ihan rennosti, ilman mitään suurempia paineita. Pikkuisilla käyn eniten. Hoidan siellä aamu- ja iltatalleja, käyn ajamassa Apsulla tai Mixulla, joskus Midillä jotain kävelylenkkejä sekä tallilla pidetään tunteja ratsastajille, joilla ei kokemusta ole joko ollenkaan, tai hyvin vähän vain. Tallilla ei kenttää ole, joten tunnitkin pidetään maastossa.

Harrastat myös valokuvausta. Kerro muutama vinkki hevoskuvauksesta kiinnostuneelle?

Hevosten kuvailussa kannattaa olla kärsivällinen. Liikkuvasta hevosesta ei aina onnistuneita kuvia tule eikä hevosen korvatkaan aina pysy pystyssä. Aikaa kannattaa varata kuvien ottoon, niiden kanssa ei kannata hosua. Myös kannattaa katsoa vähän millaisella ilmalla kuvailee. Kunnon luonnonvalossa kuvat onnistuu paljon paremmin, kuin synkässä sateisessa ilmassa. Kuvia myös kannattaa hieman muokata, se tuo heti kuviin uudenlaista ilmettä.

Mikä on mielestäsi parasta hevosharrastuksessa?

Ehdottomasti se hevosten kanssa oleminen, kun siitä saa sen parhaan ystävän, johon voi luottaa ja joka saa päivän kuin päivän paremmaksi pelkästään olemassaolollaan.

Mitä tavoitteita sinulla on vuodelle 2017 hevostelun parissa?

Toksun kanssa saada enemmän luottamusta ja yhteistyötä sujuvammaksi. Sen kanssa on tullut tehtyä yhteistyötä alle puoli vuotta, eikä sen kanssa alku ole ollut helpointa. Vielä on matkaa, että sen kanssa yhteistyö alkaa sujumaan hyvin, että voin luottaa siihen hevoseen 110%. Ja totta kai pitää hauskaa muidenkin hevosten kanssa ja hankkia ihania muistoja!

Lue lisää Katjan hevoselämästä Se ei ole vain harrastus, se on elämäntapa -blogista.