Pelkoja on aina, mutta ne voi myös voittaa

Minä olen ihminen, joka pelkää kaikkea ja kaikkia sekä hevosten kanssa että ilman. Välillä onkin tullut mietittyä, onko ratsastus minulle se oikea harrastus. Olen perusluonteeltani arka, niin ihmisiä kuin eläimiäkin kohtaan. Säikähdän pienestä, joten joskus on todella vaikeaa sekä turhauttavaa yrittää toimia hevosten kanssa.

Silti, nuo valtamerilaivan kokoluokkaa muistuttavat nelijalkaiset ovat vieneet sydämeni. En viihdy ihan niiden suurimpien puoliveristen lähettyvillä, mutta Ilon kokoiset ja siitä vähän isommat hevoset ovat mieleeni. Harmikseni usein juuri nuo ponit tai pikkuhepat osaavatkin olla niitä omapäisimpiä temppumestareita – eli juurikin niitä, joiden selkään en välttämättä tahtoisi.

Muutamia pelkoja mainitakseni, esimerkiksi hyppääminen, tai totta puhuen lähinnä kieltäminen ja kaatuminen sekä maastossa käsistä ryöstäytyminen tuottavat päänvaivaa. Rakastan metsissä samoilua ja esteiden ylittämistä, mutta silti en usein pysty rentoutumaan eikä kumpikaan ole loppuen lopuksi kivaa. Kun itse jännitän, jännittää myös hevonen.

Hyppääminen on aina enemmän tai vähemmän pelottanut minua. Jännitän lähinnä sitä, jos hevonen vaikka kieltääkin ja heittää minut esteen sekaan, tai vaikkapa kaatuu pinkoessaan täysillä sen pienen ristikon läpi.

Näin omia pelkojen aiheuttajia miettiessäni en oikeastaan löydä sitä ratkaisevaa tekijää. Muistan kuitenkin muutamia tapahtumia, jotka vaikuttivat paljon niiden muodostumiseen.

Vaikkei minulle ole koskaan tapahtunut oikeastaan mitään esteillä, jännitän niitä silti. Olenhan minä muutaman kerran hypätessä lentänyt selästä, mutten koskaan esteen sekaan. Kerran tipuin laskeutumisvaiheessa, kun poni päättikin pompata esteen yli vähän isommalla loikalla. Siltikin, näiden kaikkien tapahtumien jälkeen olen hypännyt yhä uudelleen, joten en usko niiden olevan avain pelon syntymiseen. Sitä paitsi, pelkäsinhän minä hyppäämistä aiemminkin.

Maastopelon, tai lähinnä sen ryöstäytymisen pelon aiheutti ehkäpä se yksi tietty kokemus. Aivan ensimmäisillä maastoilukerroillani kotiinpäin mentäessä koko hevosletka riistäytyi käsistä viimeisenä kulkevaa lämppäriruunaa lukuunottamatta. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun laukkasimme maastossa ja hevoset ottivat hieman kuumaa osaamattomien ratsastajien pomppiessa selässä holtittomasti. Siinä sitten johtajahevonen päätti pinkaista ravista laukalle ja samalla villitsikin koko hevosjonon.

Olen silti voittanut omiakin pelkojani, kuten varmasti moni muu. Itselle se merkittävin tekijä oli se, kun aloin pikku hiljaa luottamaan kunnolla omaan hevoseeni, ja se minuun. Ilo on aina ollut vähän jännittäjä ja se tarvitsee toisaalta melko varman kuskin. Se kyllä suorittaa, mutta jännittyessään tulee kuuroksi avuille ja lähinnä pinkoo täysillä eteenpäin.

Luottamussuhde onkin aika iso sana näissä jutuissa. Kun jokin jännittää, syynä saattaa olla se, ettei vain luota siihen hevoseen vaikka kuinka haluaisi. Joissain tapauksissa tähän auttaa kirjaimellisesti palaaminen maan pinnalle, ja keskittyminen maastakäsittelyyn. Kun hommat toimivat maastakäsin, voi siirtyä selkään ja vaikeuttaa tehtäviä omaan tahtiin.

© Vilja Hartikka Minun luottoani Iloon vahvisti pienet tehtävät, joissa tajusin ettei se pelon aihe välttämättä ole niin kamala. Lyhyet ja rauhalliset ravi- sekä laukkapätkät maastossa saivat minut tajuamaan, ettei se hevonen ole mihinkään lähdössä. Kun vauhti pysyi rauhallisena ja Ilo kontrollissa, aloin hitaasti nauttia metsissä seikkailemisesta.

Esteilläkin päästiin etenemään ja pelkoa saatiin hitaasti häivytettyä pois onnistumisien kautta. Aloin luottamaan siihen, että kyllä se yli menee ja kun aloin itse kunnolla ratsastamaan, hevonenkin alkoi ymmärtämään, että se pystyi tukeutumaan ratkaisuissa myös minun apuihini. Ja lopulta se ympäri maneesia kiikuttaminen loppuikin lähes kokonaan.

Tiedän, etten ole ainoa näiden asioiden kanssa painiva. Jotkut omistavat samat pelot kuin minä, mutta joillain ne ovat ihan erilaisia. Jotkut taas sanovat, etteivät pelkää mitään. Mutta onko sekään totta? Jossain vaiheessa elämää voi tuntua siltä, että enää ei pelota, mutta yksikin huono kokemus voi tuoda pelon takaisin, ja se on ihan normaalia. Jos sama vanha jännitys tulee uudelleen takaisin, voi aina miettiä, että pääsinhän minä siitä viimeksikin ylitse!

Pelkojen voittaminen on yksi voimaannuttavimmista kokemuksista, jonka ihminen voi kokea. Kun pitkän jännittämisen jälkeen uskaltautuu hyppäämään sen esteen tai lähtemään sinne maastoon, voi pitää itseään voittajana – sillä sellainenhan sinä silloin olet! Harmillisesti se ei aina ole niin helppoa.

Toisaalta on typerää jäädä pelkäämään, että jotain voi sen hevosen kanssa käydä. Jos jokin epäonnistuminen on tullakseen, niin se myös tulee eikä sille voi mitään. Koskaan ei voi etukäteen tietää, mitä hevosen päässä liikkuu, vaikka sen kuinka tuntisi ja ajattelisi tietävänsä, että ei se kaadu tai kieltele. Tai lähde käsistä. Tai pukittele. Tai..

© Katri Vesala

Totta puhuen tarvitsisin hevosen joka ei koskaan tee mitään tuhmaa. Mutta toisaalta, oppisinko silloin mitään? Luultavasti en, joten täytyyhän niistä peloista joskus päästä ylikin. Mutta miten?

Eräs aikaisempi ratsastuksenopettajani oli sitä mieltä, että ei saa pelätä ja kaikki pitää tehdä. Hänen mielestään paras tapa oli kohdata pelkonsa ”face to face”, vaikkei haluaisi. Siinä sitten pakon edessä nouset hevosen selkään ja lähdet suorittamaan itku kurkussa. Silloin ainakin tulee hommat tehtyä, mutta katoaako se pelko? Joiltain kyllä, mutta monille asiasta tulee vain entistä hirveämpi kokemus.

Minun mielestäni paras tapa on edetä hitaasti, varmasti ja rauhallisesti. Jos se metrinen okseri pelottaa, niin saa ihan rauhassa keskittyä vaikka aluksi niihin maapuomeihin, jotta saa itsevarmuutensa takaisin ilman että tarvitsee pelätä, mitä muut nyt ajattelevat. Eikä välttämättä tarvitse heti aluksi lähteä viiden kilometrin laukkamaastoon, vaan riittää, että käyt vaikka kerran kävelemässä tallisi pihan ympäri selästä käsin.

 

Pikkuhiljaa puomit saa nousta kavaleteiksi ja kavaletit ristikoiksi. Maastolenkkejäkin voi pidentää, ja lähteä vaikkapa käpyttelemään kaverin kanssa läheisen metsäpolun ympäri. Jos alkaa pelottaa liikaa, aina voi palata askeleen taaksepäin.

Silti, jos vaikkapa jokin hevonen pelottaa sinua, ei välttämättä kannata heti ensimmäisenä rynnätä sen selkään. Kokemusta ja luottamusta voi kerätä askel kerrallaan luotettavan, helpon ja kivan hevosen kanssa. Tämä on esimerkiksi ratsastuskoulussa helppoa, sillä hevosia on usein monia kymmeniä, joten jokaiselle kyllä löytyy oman tasoinen ratsu. Kukaan ei kuitenkaan voi pakottaa sinua sinne selkään, joten aina kannattaa kysyä hevosen vaihtamisesta, ennen kuin jättää menemästä tunnille laisinkaan.

Kun itseään saa rohkaistua niinkin paljon, että tekee ne pelottavatkin tehtävät sen helpomman hevosen kanssa, itseluottamus karttuu ja pikku hiljaa saattaakin pääkopasta putkahtaa ajatus, että mitäs jos nyt kumminkin yrittäisin pysyä myös tuon vaikeamman kaverin kyydissä.

Jossain määrin kannattaa kuitenkin totella tämän aiemmin mainitun ratsastuksenopettajan neuvoa. Kun niillä kavaleteilla menee hyvin, ei se ristikkokaan oikeastaan kauhean erilainen voi olla. Vaikka jännittäisikin, on se hyvä silti yrittää, sillä onnistuneen yrityksen jälkeen itsevarmuus saa taas lisääntyä. Montaa toistoa ei aina tarvitse tehdä, kunhan kuitenkin etenee pikkuhiljaa. Koskaan ei kuitenkaan ole liian hidas, vaan jokainen meistä on yksilö ja kehittyy omaa tahtiaan.

Vaikka se sinun ystäväsi hyppäisikin jo niitä metrin oksereita, ja itse keskityt edelleenkin ylittämään helppoja ja pieniä tehtäviä, et ole millään lailla alempiarvoinen kuin muut. Tiedän itsekin, kuinka paljon voi nolottaa tai inhottaa kysyä opettajalta, että voisiko sitä estettä laskea tai muuta vastaavaa. Sitä tuntuu siltä, että nyt noi kaikki muut pitävät mua ihan surkeana ja luuserina, kun en edisty samaa tahtia kuin ne.

Silti, se on vain tunne, eivätkä useimmat edes välitä siitä, mitä juuri sinä teet. Suomalaisia kun ollaan, meitä useimmiten kiinnostaa vain se oma napa eikä se, miten muilla menee. Ja jos joku päättää alkaa kommentoimaan, voit aina sanoa, että hiot tekniikkaa ja taitojasi matalilla esteillä tai helpommilla tehtävillä – etkä edes valehtele!

Mitä enemmän treenaa, sen helpommaksi asiat muuttuvat. Pikkuhiljaa kehityt enemmän ja enemmän, alat luottamaan itseesi sekä hevoseen. Ja yhtäkkiä tajuatkin, kuinka vielä hetki sitten hyppäsit niitä pikkuristikoita, ja nyt olet viimein itsekin siellä metrin okserin tasolla. Ja voi pojat, kuinka ihanalta se tuntuukaan!