Moona Bäckin tähtäimessä ovat vikellyksen MM-kisat

Vikellys  on yksi hevosharrastuksen muoto, joka tarkalleen ottaen on voimistelua hevosen selässä. Suomessa vikellyksen harrastajakunta on vielä melko pieni, mutta ulkomailla laji on hyvin suosittu. Tämän takia lajintuntemus Suomessa on myös vähäistä, ja vikellystä pystyy harrastamaan vain pienessä osassa ratsastuskouluista.

(c) Hannamari Heikkinen

Moona Bäck on 14-vuotias vikeltäjä Tampereelta. Hän aloitti vikellyksen vuoden 2013 alussa, ja on kuulunut maajoukkueeseen syksystä 2015 lähtien. Moonan omien sanojen mukaan, voimistelutausta on osittain mahdollistanut nopean kehityksen lajin parissa.

Moonan innostus vikellystä kohtaan alkoi kesällä 2012, kun hän pääsi kokeilemaan  vikellystä ratsastusleirillä. Alkuvuodesta 2013 Moona pääsikin aloittamaan vikellyksen Niihaman ratsastuskoululla Tampereella.

Tällä hetkellä Moona treenaa neljä kertaa viikossa hevosella, ja sen lisäksi käy sirkuksessa ja ratsastaa  oheislajeina. Alkuun vikellys oli vain hauskaa harrastelua, mutta nykyään kun Moona kilpailee kansainvälisellä tasolla, suhtautuu hän vikellykseen tavoitteellisesti. ”Voisi oikeastaan sanoa, että se on minulle elämäntapa.”

Parasta vikellyksessä Moonan mukaan on itsensä voittaminen – tunne siitä, että tehty työ on palkittu. Ikävintä taas on kilpailuissa epäonnistuminen, sillä vikellyskisoja on Suomessa melko vähän vuoden aikana.

(c) Hannamari Heikkinen

Vikellyksestä monesti puhutaan vain voimistelemisesta hevosen selässä, joten se seikka, että osallistuvatko vikeltäjät esimerkiksi hevosen laittoon tai tallitöihin, voi olla hieman hämärän peitossa. ”Vikeltäjät osallistuvat hevosen laittoon ja viettävät muutenkin aikaa hevosten parissa. Silloin hevosen ja ihmisen välille syntyy tietynlainen luottamus, jolloin itse vikeltäminen tuntuu varmemmalta. Varsinkin leireillä ja kisamatkoilla hevosesta huolehtiminen yhteisvastuullisesti on tärkeää” , Moona täsmentää.

Vikellyksen kannattajamäärä on viime vuosina ollut nousussa, mutta laji on edelleen melko pieni Suomessa. Korkeammalle tasolle nouseminen ja itsensä kehittäminen yksilönä on paljolti kiinni omasta motivaatiosta. Hevosaikaa on tarjolla rajoitetusti, mutta vikeltäjä voi myös itse vikellyksen ulkopuolella kehittää lajissa vaadittavia ominaisuuksia, kuten tasapainoa, voimaa, notkeutta ja ilmaisutaitoa. Myös ratsastus auttaa kehittymään vikellyksessä, sillä hevosen liikken myötääminen on vikellyksessä ensiarvoisen tärkeää.

Yksittäistä parasta muistoa Moonan on vaikea määrittää, mutta kisamatkat ulkomaille vikeltäjien kanssa ovat olleet parhaita kokemuksia hänelle vikellyksen saralla. Huonoin muisto lienee loukkantuminen valmennustilanteessa. Se rajoitti vikellystä jonkin aikaa ja vamman uusiutuminen vaikuttaa treenaamiseen yhä.

(c) Hannamari Heikkinen

Ensi kaudella Moona siirtyy vaativampaan ikäryhmään, jonka takia hänellä on kansainvälisen tason kilpailuja ajatellen lähinnä pistetavoitteita. ”Tulevaisuudessa toivon kuitenkin pääseväni edustamaan suomea EM- ja MM-kilpailuihin.”

Iskeekö tylsyys? – 10 kivaa kesälomatekemistä

Vieläkö lomasuunnitelmat ovat auki? Kesälaitumille kirmailu on alkanut, joten on aika koota parhaat menovinkit ja tekemiset nuorille hevosharrastajille unelmien hevoskesää ajatellen!

1. Hevosten uittaminen

Kuuman kesäpäivän päätteeksi mikään ei ole yhtä ihanaa, kuin pulahtaa veteen hevosten kanssa. Vesipetoponit läiskyttävät kavioillaan vettä tai parhaimmassa tapauksessa käyvät köllimään rantahiekkaan. Naurulta ja hauskoilta tilanteilta tuskin voi välttyä!

Paras uittoranta hevosia ajatellen on hiekkapohjainen ja tasainen alue. Muistathan tarkistaa pohjan etukäteen, ennen kuin lähdet nelijalkaisten kanssa veteen. Hevosten kanssa voi käydä kahlaamassa tai jopa uimassa, mutta tuolloin selästä kannattaa liukua pois ja antaa toisen hoitaa urheilusuoritus häiriöittä loppuun. Toki pieniä muutaman metrin uintipätkiä uskaltaa ottaa selästä käsinkin, mutta pidemmät matkat on suosiolla uitava itse vierellä tai veneestä liinan perässä ohjastaen.

2. Finnderby 8.-11.6.

Takuuvarma menovinkki hevosihmisille heti alkukesään tälle viikonlopulle! Vietä mielenkiintoinen ja hauska päivä Ypäjällä huippuratsukoiden suorituksia seuraten. Jännittävät esteluokat, kaunis kouluratsastus ja mukaansatempaava kenttäratsastus upeine hevosineen ovat kieltämättä monen mieleen. Unohtamatta tietenkään shoppailua kattavalla expo-alueella.

Finnderbyn tarkemman ohjelman löydät täältä.

Junnutiimin instagramissa on tällä hetkellä käynnissä pika-arvonta, josta voit voittaa kaksi ranneketta huomiselle Finnderbyyn.

3. Yömaasto

Monen nuoren hevosharrastajan kovasti haaveilema yömaasto on mieleenpainuva ja upea kokemus! Mikäli sinulle tulee moiseen mahdollisuus, kannattaa siihen ehdottomasti tarttua. Ratsastukseen tulee aivan erilaista tuntua, kun samoilet kesäyössä metsäpolkuja pitkin ja nelistät täyttä vauhtia hiekkateitä edeten.

Yömaaston voi toteuttaa myös kärrytellen tai taluttaen. Mukaan kannattaa napata yksi tai useampi kaveri. Raikkaassa kesäyössä koettu hevosseikkailu on tavalla tai toisella yksi kesän kohokohtia!

4. Piknik tallilla

Kerää mukaan hyvä kaveriporukka ja järjestä tallilla piknik. Kesäiset herkut, mansikat ja jäätelö maistuvat loistavalle heinäpaalien päällä tai laitumen nurkassa nautittuina. Myös hevosille voi varata mukaan muutaman porkkanan, nelijalkaiset arvostavat varmasti moista yllätystä!

5. Teemakuvaukset

Oletko aina haaveillut hieman erikoisemmista hevoskuvista? Kesä on oivaa aikaa toteuttaa vaikka mitä! Perinteiset intiaani-, kukkais- ja mekkokuvat iskevät aina. Voit olla myös luova ja kehitellä jotain aivan uutta.  Vain mielikuvitus on rajana!

6. Vaellus

Useamman tunnin tai jopa päivän mittainen vaellus on ensinnäkin mielettömän rentouttava kokemus. Hyvien ystävien seurasta, upeista maisemista ja tietenkin ennen kaikkea hevosista nauttiminen saa unohtamaan kaikki stressiä aiheuttavat tekijät.

Esimerkiksi islanninhevosvaellukset ovat ehdottomasti varteenotettava vaihtoehto. Joko muuten luit Junnutiimin postauksen ”Rotuesittelyssä islanninhevonen”? Virittäydy vaikka sitä kautta tämän rodun pariin ja varaa ihmeessä pidempi maasto lähimmältä vaellustalliltasi!

7.  Suomenratsujen Kuninkaalliset 31.8.-3.9.2017

”Kuninkaallisissa kilpaillaan koulu-, para- ja esteratsastuksessa. Luokat ovat avoimia vain suomenhevosille. Hienossa orikavalkadissa esitellään suomenhevosratsuoriita jälkeläisineen”, kuvaillaan tapahtumaa Hevosopiston omilla nettisivuilla.

Kolahtaako suomenhevosten kaunis ulkomuoto? Halajatko ihailemaan upeita ratsusuokkeja ja seuraamaan tiukkoja kilpailuja? Mikäli vastauksesi on kyllä, on Suomenratsujen Kuninkaalliset painettava ehdottomasti mieleen.

Onhan tämä myös suomenhevosten juhlavuosi, joten miksei senkin takia jo suunnata Ypäjälle elo-syyskuun vaihteessa?

8. Maastoesteet

Ihana adrenaliiniryöppy, pienoinen jännitys ja valtava innostus huokuvat maastoesteradoilla hypätessä. Sama se, oletko itse hevosen selässä vai ihan vain katsojana paikalla, täytyy maastoesteet kokea ainakin kerran kesässä!

Hevosellisen kannattaa ihmeessä pakata ratsu traileriin ja suunnata lähimmälle radalle treenaamaan. Nykyään monet tallit omistavat maasto- tai peltoratoja, joilla kiinteiden esteiden harjoittelu on mahdollista. Näillä talleilla myös maastoestetunnit ovat myynnissä, joten kannattaa rohkeasti katsella tarjontaa ja varata yksi kesän hauskimmista kokemuksista!

9. Aasitilojen avoimet ovet 5.8.2017

Kiinnostavatko pitkäkorvat? Suomen aasiyhdistys järjestää tuttuun tapaan lauantaipäivän, jolloin yleisöllä on mahdollisuus vierailla aasitiloilla. Tapahtuman tarkoituksena on, että ihmiset pääsevät toki ihailemaan aaseja, mutta myös samalla kyselemään omistajilta aaseista ja katsomaan tilojen järjestämiä esityksiä. Hieman paikasta riippuen ohjelmassa on myös paljon muuta, kuten kotieläimiä, talutusratsastusta tai kärryajelua joko hevosilla tai aaseilla, tilanmyyntiä, kahvit, kirpputori jne.

Mukana olevat tilat julkaistaan kesän aikana Suomen aasiyhdistyksen sivuille.

Mikkelissä Heikkilän Yrttitilalla on tämän vuoden päätapahtuma. Paikalla on useita aaseja ja Muuliprojekti-blogista tunnettu Muuli. Päivän aikana kaiken muun ohjelman lisäksi aasit sekä muuli kilpailevat eri lajeissa. Yleisölle järjestetään myös paljon muuta ihmeteltävää, joten tapahtuma on ihanteellinen kaiken ikäisille.

10. Uuden lajin kokeileminen

Entä jos heittäytyisit rohkeasti kokeilemaan jotain täysin uutta hevosten parissa? Olemme esitelleet Junnutiimin blogissa ratsastusjousiammuntaa ja WE:tä . Heräsikö kiinnostus jompaa kumpaa kohti? Vai siinteleekö mielessä vielä joku muu laji? Hevosfutis, lännenratsastus, vikellys, askellajiratsastus vai polocrosse?

Heittäydy täysillä mukaan!

Ihanaa hevoskesää kaikille!

Artikkeli kategoriassa

Voita liput Pia Varjosen kouluklinikalle!

Playsson järjestää kesäkuun alussa, tarkemmin ottaen 4.6 kouluratsastaja Pia Varjosen kouluratsastusklinikan.

Pia on valmentautunut aiemmin itse mm. Kyra Kyrklundin Team PP:ssä ja Hubertus Schmidtin luona Saksassa. Hän on kuulunut useasti kouluratsastuksen GP-maajoukkueeseen ja saavuttanut mm. SM -voiton sekä PM -joukkuemitaleita.

Klinikan aiheena on ratsastajan kehonhallinta (sekä kädet ja ohjasotteet), ja Pialla onkin vahva tietämys ihmisen ja hevosen anatomiasta, psyykkisestä harjoittelusta, oppimisprosesseista sekä ravintovalmennuksesta. Pia tarjoaa erikoistietämystä laaja-alaisesti oppilailleen mm. hevosen anatomiasta ja kuolaintietoudesta. Omien selkävaivojensa vuoksi Pia on erikoistunut ratsastajan kehonhallintaan, istuntaan ja selkävaivoihin. Myös hevosen biomekaniikka ja selkävaivat ovat Pian vahvaa erikoisosaamista. Klinikassa pääseekin seuraamaan varmasti kokonaisvaltaista valmennusta, josta jokainen saa jotain irti.

(c) Piavarjonen.fi

Klinikan paikkana toimii Aulangon ratsastuskoulu Hämeenlinnassa. Tilaisuus on yleisölle avoin, ja sen aikana pyritäänkin mahdollisimman hyvään vuorovaikutukseen  valmentajan, yleisön ja ratsastajien välillä.

Klinikka alkaa klo 11.00 teorialla, ja 12.00 alkaa ensimmäinen valmennusryhmä, ex-ravurit.  Klo 13.00 on valmennusryhmä HeB-HeA, ja viimeisenä klo 14.00 alkaa kankiryhmä.

Valmennusryhmissä nähdään ihan tavallisia ratsukkoja, ja joukosta löytyy myös tuttuja! Esimerkiksi Playssonin Alex, Kaktu ja meidän Junnutiimin Pauliina.

Itse (Pauliina) odotan klinikkaa todella innolla, sillä aihe on todella tärkeä. Ponini kanssa on huomioitava juurikin kehonhallintaa ja apujenkäyttöä, koska ne ovat edellytys homman toimimiselle. Lisäksi nämä asiat tulevat koko ajan tärkeämmiksi, kun kehitytään eteenpäin.  Myös kuolainasiat ovat meille ajankohtainen aihe, ja toivoisin, että saisin Pialta apua myös siihen. Odotan klinikalta hyödyllisiä vinkkejä omaan ratsastukseen, sekä ratsukkoon. Toiveissa olisi saada siis tekemiseen ja juurikin klinikalla käsiteltäviin asioihin uusia toimintatapoja, jonka kautta on helpompi kehittyä ratsukkona.

(c) Piavarjonen.fi

Nyt jollakin teistä on mahdollisuus voittaa 2 kappaletta lippuja kyseiseen klinikkaan (arvo 50e)! Osallistua voit kirjoittamalla kommentteihin mitä odotat klinikalta, tai mitä haluaisit oppia klinikasta, sekä nimen ja sähköpostiosoitteesi.

Rotuesittelyssä shetlanninponi

Shetlanninponit eli shettikset ovat alunperin kotoisin Iso-Britanniasta, tarkemmin Shetlannin saarilta. Shetlanninponi on pieni, mutta siitä huolimatta erittäin sitkeä ja vahva ponirotu, siispä sitä on käytetty ennenvanhaan esimerkiksi kaivosponina. Shetlanninponien rotumääritelmän mukaan niiden säkäkorkeus saa olla korkeintaan 107cm, mutta ihannekokoa korkempiakin yksilöitä on olemassa. Säkäkorkeudeltaan alle 86cm olevia poneja kutsutaan minishetlanninponeiksi.  Shettikset soveltuvat harrastekaveriksi niin aikuisille, kuin lapsillekin moneen eri käyttötarkoitukseen. Shetlanninponi onkin Suomen yleisin ponirotu.

Ossi, kuva © Tuuli Jääskeläinen, tuulifer.kuvat.fi

Pieniä Kavioita -blogin kirjoittaja Tuuli kertoi meille millaista shetlanninponin omistaminen  on.

Esittele itsesi ja hevosesi?

Olen Tuuli, 23 vuotta täyttävä nainen Kotkasta. Minulla on tällä hetkellä neljä omaa shetlanninponia, ruunat Pikkuvirran Braamer ja Pikkuvirran Elmer, sekä orit Goldberry’s Swish Tail ”Ossi” ja Olkijoen Osmo ”Pena”. Ensimmäinen poni joka minulle tuli oli Braamer ja se saapui minulle loppukesästä 2012. Sen tullessa aloin kirjoittamaan ensimmäistä poniblogiani, joka vajaan vuoden päästä vaihtui nykyiseen blogiini.

Ponit vasemmalta oikealle: Braamer, Elmeri, Pena Kuva © Tuuli Jääskeläinen, tuulifer.kuvat.fi

Miksi hankit itsellesi juuri shetlanninponeja?

Shetlanninponit tulivat elämääni puolivahingossa. Olin tutuillani yökylässä ja he kysyivät, haluaisinko lähteä mukaan hakemaan heidän shettistammaansa astutuksesta kotiin. Poni oli astutettavana Aarteen Hevostilalla, jossa pääsin rapsuttelemaan ponivarsoja laitumelle. Olin hetkessä myyty. Tilan emäntä Taina tarjosi minulle kesätöitä ruokapalkalla. En päässyt kesällä, mutta menin syksyllä tet-viikolle Aarteelle ja tempaiduin täysillä mukaan shettisten maailmaan. Siitä eteenpäin olin pitkän aikaa joka lomalla Aarteella. Sieltä tieni vei muutaman vuoden päästä Pikkuvirran ponitallille, josta sain Braamerin itselleni treeniin. Oli tarkoitus että opetan sen kunnolla ajolle, treenaan sen starttikuntoon ja se myydään raviponiksi. En pystynytkään luopumaan siitä ja nyt se on ollut minulla jo neljä ja puoli vuotta. Ossin ostin sille kaveriksi ja noh, nämä muutkin ovat vain tartuneet mukaan.
Braamer ja Tuuli  Kuva © Oona Pitkonen
En osaa sanoa mikä olisi paras muistoni, niitä on niin paljon… Kun olimme Braamerin kanssa ensimmäisissä yhteisissä näyttelyissämme, poni palkittiin I-palkinnolla ja se oli luokkavoittaja. Itkin onnesta ja brittituomari kysyi onko minulla jokin hätänä. Minä vain naurahtaen totesin ”I’m just so happy!”. Mahtavia muistoja ovat myös esimerkiksi se kun kävimme Horse Fair -messuilla pitämässä agilitynäytöksen edustaen Harjun oppimiskeskusta, sekä ensimmäiset ravimme joissa Ossi tuli toiseksi. Pienet asiat merkitsevät kuitenkin eniten: se kun Elmeri laukkasi innoissaan 1v orivarsana laitumellelaskussa, vaikka pelkäsimme että sen polvista ei tulisi mitään. Itkin silloinkin onnesta. Vakkareiden (poneillani käyviä lapsia ja nuoria) kanssa leireillä on ollut ihan parasta. Tunne on sanoinkuvaamaton kun kesäpäivä kääntyy iltaan ja kaikkialla on hiljaista ja rauhallista, eikä kuulu kuin ponin rauhallisia käyntiaskelia. Elämän pieniä suuria hetkiä.
 
Ossi, taustalla Pena. Kuva © Tuuli Jääskeläinen, tuulifer.kuvat.fi
Minkälaiselle hevosharrastajalle shetlanninponi mielestäsi sopii parhaiten?
Shettikset sopivat monille, esimerkiksi:
– Lapselle, joka saa sen kanssa tarvitsemaansa apua ja ohjausta.
– Lapselle/nuorelle joka haluaa ajaa kilpaa raveissa.
– Kenelle tahansa jolla riittää aikaa ja innostusta touhuta shettisten kanssa erilaisissa lajeissa, tai ihan vaan nauttia ponista ja sen seurasta kotitallilla. Shettisten kanssahan voi tehdä vaikka mitä, mm. ratsastaa, ajaa, ohajasajaa, lenkkeillä, harrastaa agilityä, uittaa, maastakäsitellä… Se sopii niin tavoitteelliseen kuin ihan vain harrasteluunkin. Aikuisellekkin se sopii kilpailuihin asti esimerkiksi valjakkoharrastukseen, jos se syystä tai toisesta tuntuu enemmän omalta vaihtoehdolta, kuin jokin muu rotu. Parasta on, kun shettiksellä on osaava ja hyvää huolta pitävä koti, jossa se saa riittävästi aktiviteetteja.
 
Elmeri ja Pena, kuva © Tuuli Jääskeläinen, tuulifer.kuvat.fi
Mitä lajia tykkäät harrastaa eniten poniesi kanssa?
En osaa sanoa. Kaikki oleminen ja tekeminen ponien, sekä ponien ja lasten/nuorten kanssa on kivaa. Innostun vuoroin ratsastuskisoista, vuoroin raveista, riippuen lähinnä siitä mitä milloinkin ollaan treenaamassa tai kisaamassa. Senpä takia ponini ovatkin tällaisia sekalaisia monitoimiponeja, kun haluamme tehdä kaikkea mahdollista. Itse tykkään eniten kotona ehkä ajaa tai irtojuoksuttaa.
Meillä on muutamia tavoitteita vuodelle 2017:
– Parantaa ponien raviennätyksiä.
– Startata Ossilla ja Braamerilla 1-tasolla ainakin koulua.
– Kehittää ratsukoitamme hyppäämisessä.
– Minun tavoitteeni oli uskaltaa startata helpossa ohjasajossa ja se tavoite tuli täytettyä tässä kuussa!

Working Equitation – mitä se oikeastaan on?

 

Working equitation on nopeasti suosioon noussut ratsastuksen laji, josta moni on varmasti kuullut. WE on yleistynyt vuoden sisällä Suomessa erittäin paljon, ja monissa hevosalan tapahtumissa, kuten Horse Fairissa ja Hevoset-messuilla siitä on järjestetty näytöksiä. Vaikka monelle WE:n perusperiaatteet saattavat olla tuttuja, voi epäselvää olla, mitä tämä working equitation pohjimmiltaan on, ja mistä se on oikein tullut. Päätimmekin hieman selvittää asiaa Suomen Working Equitation yhdistykseltä.

(c) Terhi Paavola

1. Mitä tämä jo suuren suosion saanut working equitation oikeastaan on?

”Working Equitation on eteläisestä Euroopasta alkunsa saanut laji, jossa on koottu mahdollisimman monipuolisia tehtäviä ratsukoiden paremmuuden selvittämiseksi. Laji on luotu säilyttämään niitä ratsastustaitoja, joita on aikoinaan tarvittu maa- ja karjatilojen töissä.”

2. Mistä kaikesta working equitationiin on otettu vaikutteita?

”Working Equitation  yhdistää sekä kouluratsastusta, että tilan töistä vastaan tulleita tehtäviä, kuten siltoja, portteja, pujotteluja.”

(c) Terhi Paavola

3. Kuinka kauan WE:tä on harrastettu Suomessa, ja mistä se on tullut Suomeen?

”Ensimmäiset valmennukset on järjestetty vuonna 2010, Joissa valmentajana oli portugalilaissyntyinen, nykyään Ruotsissa asustava Paulo Bastos.  Laji on tullut Suomeen siihen etelässä, Espanjassa ja Portugalissa  tutustuneiden harrastajien kautta.”

4. Mistä WE on oikein alunperin lähtöisin ja kuka sen on kehittänyt? Onko se yleistä ulkomailla?

”WE on lähtöisin Italiasta , ja ensimmäisisssä kilpailuissa vuonna 1997 kilpailivat Italia, Espanja ja Portugali. Laji on hyvin suosittua ympäri Eurooppaa, sekä myös USA:ssa, Australiassa ja Brasiliassa.”

(c) Terhi Paavola

5. Missä kaikkialla WE:tä voi harrastaa, ja järjestetäänkö siitä jotain tiiviskursseja, vai onko opetus järjestetty ratsastustuntien tapaan?

”WE:stä on pidetty Suomessa nyt kursseja sekä Maailmanmestari Miguel Da Fonsecan, että kotimaisten kouluttajien toimesta. Myös pari isompaa luentoa/kurssia ratsastuskouluyrittäjille ja -opettajille on ollut ruotsalaisen Ulrika Perlnerin avulla. Ruotsissa laji on ollut käytössä ratsastuskouluissa jo yli 10 vuotta. Jonkin verran lajia on tarjolla jo ratsastuskouluissa, Etelä-Suomessa ja Pirkanmaalla ainakin.”

(c) Taru Arola

6. Onko Suomessa minkä verran kilpailumahdollisuuksia WE:ssä, tai ylipäätään maailmalla?

”Suomessa koulutetaan ensimmäisiä tuomareita WAWE:n eli kattojärjestön kouluttajan opissa. Koulutus on pidempi prosessi, mutta sen aikanakin on tulossa harjoituskilpailuja sekä ihan oikeat kilpailut kansainvälisen tuomarin avulla. ”

(c) Terhi Paavola

7. Minkälainen hevonen/poni soveltuu WE:hen?

”Kaikenlaisilla hevosilla ja poneilla voi aloittaa harrastamisen. Lajissa on apua ketteryydestä ja hyvästä tasapainosta. Korkeammilla tasoilla auttaa myös hyvä kokoamiskyky. Lajissa arvostellaan myös ratsukon yhteistyötä ja luottamusta.”

8. Kuinka paljon ratsastajalla pitää olla kokemusta ja osaamista, että voi ruveta harrastamaan WE:tä?

”Kaiken tasoiset ja kaikenlaiset ratsukot voivat aloittaa lajin omalla tasollaan. ”

(c) Terhi Paavola

Haastateltavana toimi WeFi Ry:n puheenjohtaja Anni Rauma.

Working Equitationista on julkaistu hiljattain myös ensimmäinen suomenkielinen lajikirja, ”lajina working equitation”, jonka kirjoittajana on Terhi Paavola.

Lisää tietoa WE:stä löydät Suomen Workinq Equitation yhdistyksen sivuilta, osoitteesta wefi.fi, sekä heidän Facebookista.

Rotuesittelyssä islanninhevonen

Islanninhevonen eli issikka on pienestä koostaan huolimatta sitkeä ja vahva rotu, jonka uskotaan olevan yksi maailman vanhimmista hevosroduista. Islanninhevosten ihanne säkäkorkeus on 135-145cm, mutta koko vaihtelee melko paljon. Islanninhevoset ovat kotoisin Islannista kuten nimestäkin voi päätellä. Suomessa niitä on noin 3000 yksilöä.

Varmajalkaiset issikat ovat hevosharrastajien keskuudessa suosittuja maasto- ja vaellusratsuja. Islanninhevonen soveltuu myös muihin käyttötarkoituksiin, esimerkiksi askellajiratsastukseen viiden askellajinsa ansiosta. Muista hevosroduista poiketen niillä on yleensä käynnin, ravin ja laukan lisäksi yksi tai kaksi erikoisempaa askellajia; töltti ja passi.

Millaista elämä sitten on oman islanninhevosen kanssa? Haastattelimme Islantilaisin Kavioin- blogin kirjoittajaa, 19-vuotiasta Olgaa.

Esittele itsesi ja hevosesi?

Hevoseni on Yring frá Tuomela, 2006 syntynyt tamma. Säkä on jossain 145 cm kieppeillä. Inkku on kaikinpuolin mahtava ja itsepäinen tamma. Ei mikään älyttömän tammamainen, mutta tarpeeksi. Inkku on tosi utelias ja aikamoinen ahmatti; kaikkea pitää aina vähän haistaa ja maistaa. Samalla Inkku on myös rauhallinen ja rohkea, lukuunottamatta niitä kertoja jolloin se ei ole. Sitä on joskus kuvailtu ”norsuksi posliinikaupassa” ja sellainenhan se vähän on – vähän iso eikä aina tiedä mihin jalkansa laittaa. Mutta ei se mitään, silti se aina yrittää parhaansa. Ja onhan se nyt kaiken lisäksi ihan älyttömän söpö sen paksulla, kaksivärisellä otsatukalla!
Minä olen Olga, vielä toistaiseksi 19-vuotias tyttö. Minulla on aika tyypillinen heppahullun tarina: rakastuin hevosiin joskus neljän-viiden vanhana ja pääsin ratsastuskouluun tunneille. Äitini herätti myös nuoruuden harrastuksensa uudelleen henkiin ja sattui innostumaan hevoskasvatuksesta. Sen jälkeen hevoset sitten veivät mukanaan koko perheen. Blogia aloin kirjoittaa viime vuonna, oikeastaan melkein tasan vuosi sitten. Oon tietysti aina tykännyt lukemisesta ja kirjoittamisesta ja kun blogiin kirjoittaa esimerkiksi valmennuksista, tulee samalla jäsenneltyä itselleen oppimansa. Ja onhan hevosista kirjoittaminen tosi mielenkiintoista – aina niistä oppii jotain uutta.
 Harrastan Inkun kanssa vähän kaikkea; kentällä ja maastossa mennään sekä ajetaan kärreillä. Issikat on hirveän monipuolisia, niillä pystyy menemään aika lailla kaikkea koulusta esteisiin. Pääpaino on meillä kuitenkin askellajiratsastuksen puolella. Töltti ja/tai passi tekee ratsastuksesta vähän haastavaa. On oltava koko ajan melko varma siitä, mitä tahtia ja askellajia hevonen nyt oikeastaan menee. Jos haluaa hyvän ja tasapainoisen kokonaisuuden esimerkiksi kilparadoille, on oltava äärettömän tarkka ja herkkä, osattava lukea ja tukea hevostaan sekä oltava huomaamaton, nopea ja kuitenkin tehokas apujen kanssa. Lajin helppous viehättää, vai miten se olikaan.
Miksi hankit juuri islanninhevosen?
Islanninhevosiin päätyminen oli oikeastaan ihan sattumaa, meillä on kotona ollut issikoita siitä asti kun olin pieni, mutta olen ehtinyt välissä käymään myös ”isohevostunneilla”. Noin 15-vuotiaana, kun lopetin ratsastuskouluilla käymisen, aloitin tosissaan panostamaan nimenomaan askellajiratsastukseen ja valmentautumaan siinä omilla hevosilla. Inkun kanssa me on tultu hyvin toimeen jo sen syntymästä asti. Olin itse 10-vuotias kun se syntyi, joten ollaan tavallaan ”kasvettu yhteen”. Pari vuotta sitten sain Inkun vihdoin omiin nimiini. Issikoissa vaan viehättää joku, en osaa oikein kuvailla mikä. Varmasti jokainen, joka on islanninhevosille sydämensä menettänyt, pystyy samaistumaan tähän. Issikassa on jotain ainutlaatuista ja kiehtovaa, jotain mitä ei pysty sanoin kertomaan, mutta jotain minkä todellakin pystyy tuntemaan.
Minkälaiselle hevosharrastajalle islanninhevonen mielestäsi sopii parhaiten?
Issikka sopii todella monenlaiselle hevosharrastajalle. Erityisesti jokaiselle, joka ei aliarvoi sitä. Monelle islanninhevoset tuovat mieleen pienen ja karvaisen maastomopon, jonka kanssa voi samoilla korpimetsää päivästä toiseen. Vaikka sekin on totta monien issikoiden kohdalla, löytyy issikasta myös ihan uskomatonta herkkyyttä ja voimaa. Kannattaa käydä katsomassa kesällä esimerkiksi SM-kisoja, niin näkee mihin kaikkeen kyseisen rodun kanssa pystyy. Issikkayksilöön täytyy myös ensin tutustua ennen kuin yhteistyö alkaa sujua ja kehittyä eteenpäin. Ehdottomasti sanoisin ja suosittelisin, että jos islanninhevosesta on kiinnostunut tai sellaisen haluaa hankkia, kannattaa käydä jonkunnäköisellä kurssilla liittyen yleisesti islanninhevosiin ja rodun erikoisuuksiin. Moni joka issikkavaelluskokemusten pohjalta päätyy kyseiseen rotuun, yllättyy miten paljon enemmän kuin pelkkä maastovaihde rodusta löytyy. Islanninhevosetkin ovat hevosia, mutta jollain tapaa kuitenkin tosi erilaisia kuin vaikkapa suomenhevoset tai puoliveriset.
Parasta muistoa on vaikea valita – kaikki hevosen kanssa vietetyt hetket on omalla tavallaan mieleenpainuvia, oli ne sitten hyviä tai hankalia. Parhaimmat muistot näin nopeasti mietittynä vievät sellaisiin hetkiin, kun lepäilee kesäiltana hepan selässä laitumella ja on vaan. Tai talvella, pakkasella istuu hevosen lämpimään selkään ilman satulaa. Mielestäni tuollaisissa hetkissä kiteytyy aika hienosti se hevosen ja ihmisen välinen suhde.
Tavoitteita vuodelle 2017 ovat lähinnä itseni kehittyminen ratsastajana paremmaksi ja Inkun kehittäminen samalla. Inkun rakenne on aika haastava, joten esimerkiksi puhtaan nelitahtisen töltin kanssa on vielä hurjasti työtä tehtävänä. Askellajikisoihinkin olisi myös kiva joskus tulevaisuudessa päästä osallistumaan. Edetään pienin askelin.

Tampereen Hevoset-messut!

Tämän vuoden Hevoset-messut on nyt messuiltu. Olimme edustamassa Junnutiimiä, sekä Playssonia lauantaina ja sunnuntaina. Messupäivänä aamulla jo 10 aikaan ihmisiä oli, mutta päivän alkaessa yhdeksältä oli ihmisiä hurjamäärä jo jonossa . Junnutiimin osalta meillä oli  ”ohjelmassa” lippukilpailujen voitto lippujen vientiä ovelle, blogimiitin eväiden hakua, Playsson.netille live-lähetysten tekoa Instagramiin sekä saappaansovitus näytöstä.

Messuilla oli paljon nähtävää (monet upeat näytökset) ja koettavaa, sekä mahdollisuus hypistellä ja ihastella myynnissä olevia tuotteita ja tavaroita. Messuista jäi hyvä fiilis, vaikkakin kukkaronnyörit eivät ole aivan samaa mieltä. Ihmispaljous teki kokemuksesta hienon, oli hienoa huomata kuinka paljon hevosharrastajia monelta eri alalta oli saapunut messuilemaan. Näkyihän se jopa siinä, että ennätysmäärä kävijöitä ylittyi tänä vuonna messuilla.

Messuilla oli myös todella paljon ohjelmaa laidasta laitaan, tyylillä jokaiselle jotakin. Oli satulan sovituksesta pilatekseen sekä este-ja kouluklinikoista aina suomenhevosen tarinaan asti. Monia esityksiä tuli seurattua ja todella paljon hyödyllistä tietoa tarttui tottakai mukaan. Lauantaina ohjelmassa oli myös Romeon Pojun ja Pikku-Jätkän hauska esitys  ”omenan metsästyksestä”, joka nauratti yleisöä aina ohjelman loppuun asti. Muutenkin yleisössä ja yleisestikin messuilla tunnelma oli kohdallaan ja jopa ylitti omat odotukset.

Messut oli suunniteltu järkevästi ja siten, että areenat ja lavat pistivät silmään esittelijöiden ja myyjien seasta. Expoalueet oli myös järkevästi eikä liian tiiviis järjestely ollut ollenkaan huono, päinvastoin paremmin aika riitti katsomaan jokaisen liikkeen/firman pisteen, kun kaikki olivat vieri vieressä eikä liian tiheästi. Messuille kannattaakin mahdollisuuksien mukaan mennä molempina päivinä, sillä toisena päivänä voi kiertää pelkkää expoa ja sitte seuraavana päivänä seurata pelkästään ohjelmia.


 

Mitä mieltä te lukijat olitte tämän vuoden messuista? Jäikö joku ohjelma numeroista eniten mieleesi? Mahdollisesti ja toivottavasti nähdään myös ensi vuonna Hevoset-messuilla.

Anni Jauhiainen on kansainvälisesti ratsastusjousiammunnassa kilpaileva bloggaaja

Olemme ottaneet Junnutiimissä tavoitteeksi esitellä potentiaalisten nuorten bloggaajien blogeja tuoden mahdollisimman monelle uutta ja mielekästä luettavaa. Samalla pääsemme syventymään hieman tarkemmin eri harrastustapoihin ja hevosurheilun lajeihin haastattelemalla bloggaajia heidän omista aihepiireistään.

Tällä kertaa bloginostoihin ja Junnutiimin haastatteluun on päätynyt Villikko Ratsukko -blogi, jonka kirjoittaja Anni Jauhiainen, 18, harrastaa oman poninsa Pinkin kanssa monipuolisesti ja hyvällä fiiliksellä. Pienenä extrana Anni kilpailee kansainvälisesti ratsastusjousiammunnan parissa.

Kuva: Kerttu Uoti

Esittele itsesi ja hevosesi?

Olen Anni, 18-vuotias lukiolainen Raisiosta. Harrastuksia minulla on ollut koko ikäni – siis ihan mitä sattuu, kaikkea on kokeiltu – joista sitten lopulta vastaan tuli ratsastus ja sille tielle on jääty. Vuosi takaperin innostuin vielä ottamaan jousenkin mukaan hevosen selkään, jonka jälkeen ratsastusjousiammunta lähti viemään mukanaan kuin märkää rättiä. Reissuja lajin parissa on tehty niin pitkin Suomea kuin myös maailmaa.

Hevoseni, Pink Sky ”Pinkki”, on tänä vuonna 5-vuotiaaksi kääntyvä pieni pilkullinen tamma. Se tuli minulle pari vuotta sitten ratsastamattomana poninkoltiaisena, jonka kanssa aloitettiin hommat rauhassa aikeena koota monitoimiponi lajiin kuin lajiin. Luonnetta ponista löytyy ja Pinkki onkin täydellinen yhdistelmä knabstruppia ja arabia: herkkä ja kuuma ponitamma-persoona pilkullisessa pakkauksessa! Hevonen on ensimmäinen omani ja toivon mukaan tulee olemaa minulla vielä pitkään.

Kuva: Kerttu Uoti
Kuva: Annika Mäki

Kerro hieman blogistasi Villikko Ratsukko?

Blogini olen perustanut heinäkuussa vuonna 2013. Tuolloin kuvioissa oli vuokrahevonen, mallia vauhdikas suokkiruuna, sekä ratsastettava ihana ja herttainen 3-vuotias pintabian ori. Neljässä vuodessa asiat ovat muuttuneet kovasti ja siinä samassa on myös blogi, joka on varsin tiiviisti seurannut matkassa mukana. Tällä hetkellä blogi pyörii Pinkin arjen ja minun ratsastusjousiammuntajuttujeni ympärillä.

Kuva: Kerttu Uoti

Mikä on paras postaus blogissasi?

Minkäs sitä nyt nostaisi ylitse muiden… Parasta postausta on niin kauhean vaikea valita, koska kaikkiin postauksiin liittyy tiettyjä muistoja ja tunnetiloja minulle itselleni. Jos sieltä muutaman kuitenkin nostaisin, niin viime vuoden huhtikuussa peräkkäin julkaistut Nuoli suoraan sydämeen ja Poni joka on pelkkää kultaa ovat yksiä suosikkejani. Myös postaussarja Pinkin hankinnasta (heinäkuu 2015) ja Iranin treenimatkapostaus (lokakuu 2016) ovat sellaisia, joita olen palannut usein lukemaan uudestaan ja uudestaan.

Iranin treenimatka / Kuva: Katariina Albrecht

Mitkä seikat tekevät mielestäsi hyvän blogin? Mitä blogeja itse luet?

Hyvä blogi on selkeä kokonaisuus, sellainen kirjoittajansa näköinen ja oloinen. Nykyään oma blogien lukemiseni on jäänyt vähän vähemmälle kiireiden takia, mutta yhäkin mielenkiintoisen blogin kohdatessani nappaan sen silti lukulistalle. Se, mikä taas tekee blogista mielenkiintoisen, onkin varsin vaikea määritellä, koska se mielenkiintoinen asia voi olla melkein mitä vain!

Kuva: Kerttu Uoti

Ratsastusjousiammunta on monelle varmasti hieman vieraampi laji. Kerro siitä hieman lisää?

Ratsastusjousiammunta on nimensä mukaisesti jousiammuntaa, joka tapahtuu hevosen selästä. Urheilulajina kyse on yleensä suorituksesta, jossa hevosen laukatessa tiettyä rataa pitkin ratsastaja ampuu perinteisellä käsin viritettävällä jousella yhteen tai useampaan maaliin. Laji on hyvin mukaansa tempaava, hyvällä tavalla haastava sekä taitoa vaativa. Suomessa ratsastusjousiammunta on vielä pieni, mutta kovaa vauhtia kasvava ilmiö.

Anni SM-kisoissa 2016 / Kuva: Marjo Ulvinen

Kuinka itse olet päätynyt ratsastusjousiammunnan pariin?

Tutustuin ratsastusjousiammuntaan pari vuotta sitten valmentajani kautta hänen harrastaessaan lajia. Pian sen jälkeen ostin kuitenkin oman kolmevuotiaan hevoseni, joten seuraava vajaa vuosi meni hyvin intensiivisesti siihen keskittyen. Noin vuosi sitten päätin lopulta ostaa oman jouseni ja lähteä ensimmäiselle kurssille oppimaan ja ihmettelemään. Sen jälkeen paluuta ei enää ollut.

Kuva: Tero Ulvinen

Kuinka ratsastusjousiammuntaan voi päästä tutustumaan?

Helpoiten ratsastusjousiammuntaan pääsee tutustumaan selvittämällä missä itseään lähinnä on olemassa jotain lajin toimintaa. Suomen Ratsastusjousiampujainliitto (srjl.fi) on luonut kartan, josta näkee mistäpäin Suomea löytyvät mitkäkin kouluttajat, tuutorit ja tallit, joissa ratsastusjousiammuntaa harrastetaan. Ottamalla rohkeasti yhteyttä pääsee varmasti lajiin tutustumaan ja kokeilemaan, sekä saa opastusta harrastusmahdollisuuksien löytämiseen.

Yksi vaihtoehto on kurkata tapahtumatarjontaa ja suunnata johonkin, missä lajia esitellään. Esimerkiksi tämän kevään Hevoset Kaivarissa -tapahtumassa on ratsastusjousiammuntanäytös. Mikäli sittemmin pelkkä katsominen ei tunnu riittävän, kannattaa lähteä metsästämään jonkin sortin alkeiskurssia, jossa pääsee tutustumaan ratsastusjousiammuntaan vähän konkreettisemmin!

Kuva: Kerttu Uoti

Mikä on mielestäsi parasta hevosharrastuksessa?

Olen jokseen kilpailuhenkinen ja suorituskeskeinen, mutta koska saan taltutettua sen tarpeeni jo jousiammunnan parissa, Pinkin kanssa olen oppinut nauttimaan eniten tietyistä tunteista ja fiiliksistä. Paras on ehdottomasti se tunne, kun pääsee luomaan suhteen hevoseen ja tekemään sen kanssa asioita yhdessä, eräänlaisena kahden hengen joukkueena. Saumaton yhteistyö vaatii toimiakseen toki töitä, mutta on ehdottomasti sen kaiken vaivan ja kärsivällisyyden arvoista.

Toisaalta osittain tuon tunteen takia ehkä jäinkin niin pahasti koukkuun ratsastusjousiammuntaan. Siinä ratsastajan ja hevosen tiimityöskentely ja molemminpuolinen luottamus korostuu, kun ohjista ei pysty pitämään kiinni ja keskittyminen on ampumisessa. Silloin on aikalailla pakko luottaa ratsuunsa, jotta pystyy tekemään kelvollisen suorituksen. Toki vierailla hevosilla kisatessa tiiviin suhteen luomiseen ei juuri ole aikaa ja osa luottamuksesta pitää korvata tietyllä rohkeudella, mutta se onkin sitten aivan toinen juttu.

Kuva: Nea Laiho

Mitä tavoitteita sinulla ja hevosellasi on vuodelle 2017?

Tavoitteeni Pinkin kanssa ovat pitkälti yhteisten kokemusten luomisessa ja meidän molempien kehittämisessä. Pinkki kääntyy tänä vuonna viisivuotiaaksi ja pääsee tekemään vähän enemmän isojen hevosten juttuja. Tarkoitus olisi kesällä päästä reissun päälle ja jatkaa monitoimiponi-projektia ottamalla treeniin uusia juttuja sekä lisätä ja kehittää vanhoja, esimerkiksi hyppäämistä ja ratsastusjousiammuntaa. Kisatavoitteita meillä ei sen suuremmin ole, mutta kaikea tehdään tilaisuuden tullen ja avoimin mielin. Omat kisatavoitteeni ovat kuitenkin ratsastusjousiammunnassa, jossa Pinkkikin toki voisi tulevaisuudessa kisaratsunani toimia kotimaan kisoissa.

Kuva: Nina Laiho
Kuva: Annika Mäki

Lue lisää Annin ja Pinkin elämästä sekä mukaansatempaavasta ratsastusjousiammunnasta Villikko Ratsukko -blogista.

 

Hobbyhorse Revolution vie keppariharrastuksen uudelle tasolle

Hobbyhorse Revolution on Selma Vilhusen keppariharrastukseen syventyvä dokumenttielokuva, joka sai pari päivää sitten ensi-iltansa.  Meiltä Pauliina kävi Playssonin Peninan kanssa katsomassa elokuvan ennakkoon lehdistönäytöksessä, jossa tavattavissa olivat myös  mukana olleet keppariharrastajat.

Elokuvassa keskitytään seuraamaan muutaman vuoden ajan kolmea keppariharrastajaa, Aiskua, Elsaa ja Alisaa. Elokuva kumoaa täysin ennakkoluulot siitä, että keppariharrastus on vain pienten lasten leikkiä, sillä kaikki ovat täysi-ikäisyyden molemmilla puolilla. Dokumentissa  käsitelläänkin asiaa, mitä tapahtuu, kun ympäristö luo suuret ennakkoluulot tälle harrastukselle? Siinä keppariharrastus viedäänkin uudelle  tasolle, jossa some on  osana tätä ilmiötä.  Keppareiden mukana dokumentissa nähdään suuria tunteita, kilpailuhenkeä, koulukiusaamista, ja jopa masennusta.

Aiemmilla vuosikymmenillä keppariharrastuksen yleisyys on ollut aika vähäistä, joten vertailukohteita tälle villitykselle ei oikeastaan ole. Samantyyliseksi aiemmin suosioon nousseeksi jutuksi voisi sanoa ehkä virtuaalitallit.

Elokuvan jälkeen pääsimme haastattelemaan mukana olleita Elsa Saloa, 16, ja Alisa Aarniomäkeä,19.

Alisa ja Elsa molemmat olivat aloittaneet ennen keppareita ratsastamisen, ja olivatkin aktiivisia siinä. Keppihevoset olivat heille kuitenkin eri juttu.” Keppihevonen oli  kokoajan läsnä, ja sen sai kaikkialle mukaan. Hevonen oli tallilla ja sitä näki aina välillä, mutta kotona odotti sitten aina se keppihevonen”,  Elsa  kertoo.  Alisa taas täsmentää sitä, että keppihevosten kanssa pystyi tekemään asioita, joita ei oikean hevosen kanssa silloin vielä osaanut tai pystynyt.  ”Mukana oli myös se ajatus, että pystyi itse päättämään kaikesta, ja mielikuvitus oli kokoajan läsnä. Se oli sellainen uusi juttu, ja loppujen lopuksi niistä tulikin kaksi eri harrastusta.”

Nykyään ratsastuksen suhteen heillä on hieman eri tilanteet. Elsa viihtyy  paremmin vain hevosten seurassa, ja nauttiikin siitä paljon.  ”Sen jälkeen kun minulla ei ole ollut vanhaa terapiahevostani  Fionaa ,niin ei ole ollut tarvetta mennä selkään”, Elsa  selittää.

Alisa puolestaan kertoo olevansa aktiivinen vuokrahevosen etsijä.   ”Yhden onnettomuuden jälkeen en ole voinut kauheasti ratsastaa, mutta nyt hiljalleen on alkanut tulemaan mahdollisuus mennä takaisin hevosen selkään, joka taas ei ole sopinut rahatilanteeseen. Haluaisin silti kyllä mennä kovasti takaisin hevosen selkään.”

Vasemmalla Elsa Salo, keskellä ohjaaja Selma Vilhunen ja oikealla Alisa Aarniomäki elokuvan lehdistötilaisuudessa.

Keppihevosia ja hevosia yhdistää moni asia, joten niitä voi hyvin vertailla. Kepparin kanssa sen persoonan voi luoda itse, kun taas hevosella on oma persoonansa, eikä siihen voi juurikaan vaikuttaa.  ”Tietysti on ihanaa, että hevosella  on oma mieli ja se tekee niin kuin se haluaa. Kuitenkin on tosi siistiä, kun pystyy luomaan ja keksimään ja kuvittelemaan” , Elsa täsmentää.

Keppareiden ja  ratsastuksen suuri ero on myös se, että keppareilla saa mentyä pitkään nollabudjetilla, kun taas ratsastus on aika kallis harrastus. Monella ei välttämättä ole varaa käydä ratsastsuskoulussa, puhumattakaan hevosen omistamisesta. Kepparit ovatkin hyvä ratkaisu siihen, sillä myös valmennukset, kisat ja leirit kuuluvat niihin samoin, kun ratsastukseenkin.

”Itse näkisin hevosessa kuitenkin sen ison plussan, että  se on elävä eläin ja siitä saa pitkäaikaisen elämänkumppanin itselleen. Siinä on se tietynlainen yhteys, jonka jotkut keppariharrastajistakin saa keppariin, mutta itsellä ei kuitenkaan ole ollut ikinä sellaista.  Näkisin siis sen plussana hevosissa, että niistä saa ns. sielunkaverin” Alisa miettii.

Keppareiden nopeaan  suosion nousuun vaikuttaa  moni tekijä.  Näkyvyys on varmasti yksi suurimmista. Somen avulla on helppo jakaa tietoa missä tahansa. Molemmat ajattelevat sen johtuvan myös siitä, että nykyään lapsilla on enemmän mahdollisuuksia päästä ratsastamaan ja tallille, josta on seurannut kiinnostus keppareihin.

Tietysti myös muiden ihmisten asenne vaikuttaa.    Kun  osa keppariharrastajista on saavuttanut suurenkin ihailun, pyydetään nimmareita ja halutaan yhteiskuvia kuin kilparatsastajilta.  Ainakin Elsa ja Alisa kertovat myös vahnempiensa  suhtautuneen hyvin keppareihin. On kuljetettu kisoihin ja oltu tukena.  Tottakai tulee myös negatiivisia mielipiteitä, jotka satuttavat.  Naurun kohteena oleminen nolottaa.  Dokumentissa nähdäänkin myös keppariharrastajien Suomenlaajuinen flash mob, jonka sanoma on  ”Kepparit Kunniaan!”

Elokuvan jälkeen Elsa on pitänyt välivuoden, ja aloittaakin syksyllä taidelukiossa. Alisa puolestaan opiskelee tällähetkellä bioanalyytikoksi ja Aisku hevostenhoitajaksi Ypäjällä.

Tulevaisuudessa he voisivat hyvinkin nähdä mahdolliset lapsensa harrastamassa keppareita luonnossa. ”Se on asia, joka kehittää lapsen luovuutta ja omatoimisuutta monella eri alalla. Onhan se aina tosi iso plussa”, Alisa lisää.

Hobbyhorse Revolution herättää ajatuksia, ja kertoo hyvästä yhteishengestä. Se  näyttää keppihevosharrastuksen monipuolisuuden, ja sen, kuinka ympäristön negatiivisistä mielipiteistä ja ennakkoluuloista huolimatta ollaan omia itsejään, ja tehdään sitä, mitä rakastetaan.

Vastaus yhden ihmisen väittämään,  ”Kepparit pitäisi kieltää alle 16-vuotialta” tiivistää kaiken;  Voiko joku määrätä ikärajan mielikuvitukselle?

 

 

 

”Kiinnostavat aiheet ja hieno toteutus saivat katsojan oikein innostumaan” – Helsinki Horse Fair 2017

Helsinki Horse Fair (17.-19.3.) avasi tämän vuoden messu- ja tapahtumakauden värikkäästi.  Ohjelmassa oli mm. Aira Toivolan istuntaklinikkaa, Malin Holmlundin maastakäsittelyä, useita keppariluokkia, este- ja kouluratsastusta, valjakkoajoa, Centered Ridingiin ja Working Equitationiin tutustumista sekä paljon muuta mielenkiintoista nähtävää ja kuultavaa.

Millainen tunnelma messuilla siis loppujen lopuksi oli? Mikä fiilis yleisölle ja toisaalta myös työntekijöille messuilta jäi? Nappasimme muutaman messuilijan haastatteluun selvittääksemme nämä seikat hieman tarkemmin.

Yleisesti ottaen ratsupoliisin ohjelmanumero tuntui olevan monen suosiossa. Horse Fairissa vieraillut bloggaaja Olga Mäkinen (Ilon pilkettä) paljastaa poliisien Leijonan metsästyksen yhdessä Dressage meets Western -esityksen kanssa kuuluneen hänen henkilökohtaisiin suosikkinumeroihin koko ohjelmakattauksesta.

– Molemmat painuivat mieleeni, sillä ne poikkesivat sopivasti erilaisuudellaan. Lisäksi esitysten huomattava panostus nousi hyvin esiin. Kiinnostavat aiheet ja hieno toteutus saivat katsojan oikein innostumaan, Olga kehuu.

Dressage meets Western vertailee klassisen kouluratsastuksen ja vauhdikkaan lännenratsastuksen eroavaisuuksia. Puolivälissä esitystä ratsastajat vaihtavat ratsuja päikseen ja yleisö pääsee näkemään, kuinka länkkäriltä luonnistuu koulupiruetit tai miten kouluratsastaja hallitsee lännenratsun nopeat liikkeet.

Kuinka messuviikonloppu sitten sujui työntekijän näkökulmasta? Jutta Sihvola (Nelijalkaiset ystäväni) kertoo positiivisia kokemuksia ja antaa myös lisää pisteitä ratsupoliisien pakkaan.

– Esitykset olivat hyviä ja etenkin poliisit jäivät mieleeni, sillä pääsin mukaan auttamaan ohjelmanumerossa, Jutta kertoo mielissään.

Harjun oppimiskeskuksen kautta messuille tulleen Jutan toimenkuvaan kuului myös hevosten hoitaminen päivin ja öisin sekä tarvittaessa niiden siirtäminen. Kerta oli ensimmäinen töiden puolesta, mutta Jutta on vieraillut messuilla myös aikaisempina vuosina.

Olgalle taas kerta oli ensimmäinen. Lähtisitkö myös myöhemmin Helsinki Horse Fairiin uudelleen?

– Saa nähdä, menenkö uudelleen vai säästänkö kukkaroani muille tapahtumille, Olga sanoo.

– Mahdollisuuksien mukaan kyllä, tosin ensi vuonna järjestäjät vaihtuvat joten ohjelmistossa voi olla muutoksia, Jutta huomauttaa.

Se, muuttuuko Horse Fair entistä parempaan suuntaan vai laskeeko taso, jää luultavasti arvoitukseksi aina ensi vuoteen saakka.

Tunnetusti messuilla on ollut aina myös paljon näytteilleasettajia ja paljon myytävää. Tänä vuonna tarjouksia tuntui löytyvän hieman vaihtelevasti: osalla oli hyviäkin, mutta toisaalta moni yritys jätti parhaimmat alennusprosentit tällä kertaa tarjoamatta.

– Muutamia ”puoleen hintaan” ja ”kaksi kolmen hinnalla” -tyylisiä tarjouksia bongasin, mutta useimmat olivat jo valmiiksi kovin halvoissa tavaroissa. Omaan matkaani lähti kuitenkin sitten Eskadronin babypinkki satulahuopa ja siihen sopivat pintelit, Olga sanoo.

Jutta puolestaan kertoo löytäneensä niitä kelpojakin tarjouksia, mutta olisi mielellään kierrellyt vielä enemmän eri näytteilleasettajien pisteissä.

Muutakin parannettavaa jää seuraaville vuosille, vaikka päällimmäisin tunne taisi kaikilla osallistujilla kuitenkin olla positiivinen.

– Itse sisäänpääsy messuille oli ehkä hieman sekava. Aluksi pyörimme aulassa yli kymmenen minuuttia, ennen kuin saimme bloggaajapassin. Opasteita olisi voinut olla enemmän, sille itse messualueellekin oli hieman haastavaa löytää, Olga harmittelee.

Kokemuksena tämän vuoden Helsinki Horse Fair tuntui olevan kuitenkin monelle mieleinen. Hyviä ohjelmanumeroita ja mukavaa seurattavaa löytyi monenlaiselle harrastajalle. Mitä te piditte?